Lais­kan lei­pää ei ole Luo­ja luonut!

Yli­kii­min­ki­läi­nen Mart­ta Kom­mi­na­ho on tul­lut vuo­sien var­rel­la tutuk­si monel­le Vep­sän kylän kou­lu­lai­sel­le. Kou­lun keit­tä­jä­nä ja talon­mie­he­nä elä­mä­nu­ran­sa teh­nyt Kom­mi­na­ho viet­ti hei­nä­kuun lopul­la 90-vuo­tis­juh­li­aan, mis­sä­pä muu­al­la­kaan kuin van­hal­la rak­kaal­la työ­pai­kal­laan, Vep­sän koululla.

Työ­te­li­ään elä­mä­nu­ran Vep­sän kou­lun keit­tä­jä­nä­ja talon­mie­he­nä teh­nyt Mart­ta Kom­mi­na­ho tuli vuo­si­kym­men­ten var­rel­la tutuk­si monel­le koululaiselle.

Kom­mi­na­ho syn­tyi Kois­tin per­hee­seen Vep­sän kyläl­lä. Koti­ta­los­sa Hau­ta­las­sa riit­ti vili­nää ja vils­ket­tä, oli­han sisa­ruk­sia 11. Suu­ren per­heen lap­set sai­vat tot­tua työn­te­koon jo lap­ses­ta saak­ka. Usein äiti saat­te­li lap­sia teh­tä­viin­sä sanoil­la ”lais­kan lei­pää ei ole Luo­ja luo­nut kenellekään”.

Perin­tei­ses­ti tytöt teki­vät nais­ten töi­tä, pojat ura­koi­vat pel­loil­la ja met­sis­sä. Vil­jan kor­juuseen läh­det­tiin kui­ten­kin koko perheellä.

– Muis­tan, että aluk­si vil­ja lei­kat­tiin sir­pil­lä, vas­ta sit­ten tuli­vat vii­kat­teet. Me lap­set kul­jim­me peräs­sä rop­po­set kädes­sä ja kerä­sim­me tip­pu­neet vil­jan­täh­kät visus­ti tal­teen, Kom­mi­na­ho muistelee.

Ruu­as­ta oli tiuk­kaa, mut­ta maa­lais­ta­los­sa saa­tiin kui­ten­kin eväs­tä pöy­tään omas­ta takaa.Usein sitä riit­ti myös niil­le kylä­läi­sil­le, joil­la tie­det­tiin ole­van vie­lä tiukempaa.

Luon­non anti­met kerät­tiin tar­kas­ti tal­teen. Hil­las­ta sai hyvän hin­nan, joten sitä kylä­läi­set poi­mi­vat pal­jon ja myi­vät jol­le­kin Vep­sän kylän kol­mes­ta kaup­pi­aas­ta tai kaupunkiin.

– Erää­nä syk­sy­nä äiti lait­toi ylös, pal­jon­ko poi­mim­me puo­luk­kaa. Omaan käyt­töön ja myyn­tiin mar­jo­ja kerät­tiin yli 2000 kiloa! Eikä meil­lä ollut mitään poi­mu­rei­ta, ihan pal­jain käsin kerät­tiin puolukat.

Sodan aika jäi pysy­väs­ti Kom­mi­na­hon mie­leen. Ker­ran hänen hara­vaan­sa tart­tui nii­tyl­lä panos­vyö, jota epäil­tiin desan­til­ta tip­pu­neek­si. Sota-aika­na viran­omais­ten mää­räyk­set oli­vat tar­kat ja nii­tä tuli noudattaa.

– Pei­tim­me talon ikku­nat visus­ti, ulos ei saa­nut pimeäl­lä näkyä valoa vihol­li­sen pom­mi­ko­neil­le. Meil­le sanot­tiin, että jos len­to­ko­neen ään­tä alkaa kuu­lua, täy­tyy pois­tua asun­nos­ta ja juos­ta met­sään. Muis­tan, että niin jos­kus tehtiinkin.

Pit­kän elä­män­työn­sä Kom­mi­na­ho on teh­nyt samas­sa kou­lus­sa, mis­sä on pie­ne­nä tyt­tö­nä itse ope­tel­lut luke­maan ja las­ke­maan. 24-vuo­ti­aa­na hän sai pai­kan kou­lun keit­tä­jä­nä. Samaan paket­tiin kuu­lui­vat sii­voo­jan ja talon­mie­hen työt. Puu­haa riit­ti aamus­ta iltaan.

– Kyl­lä on suun­nit­te­li­jan jär­ki ollut lomal­la, kun sitä van­haa puol­ta on mie­tit­ty! Keit­to­la oli ylä­ker­ras­sa ja kaik­ki vesi piti raa­ha­ta sin­ne san­koil­la jyrk­kiä por­tai­ta pit­kin. Ruu­at säi­ly­tet­tiin joko kou­lun kel­la­ris­sa tai kyl­mis­sä kome­rois­sa. Huol­sin öljy­lam­put, sii­vo­sin luo­kat ja ulko­ves­sat, hain ruu­at ja tar­vik­keet kau­pas­ta. Kun uusi puo­li raken­net­tiin, opet­te­lin hoi­ta­maan myös kes­kus­läm­mi­tyk­sen. Puu­ta piti tal­vi­pak­ka­sel­la käy­dä lisää­mäs­sä yöl­lä­kin. Tal­vel­la oli lisäk­si lumi­työt, Kom­mi­na­ho luettelee.

Onnek­seen Kom­mi­na­ho sai aut­ta­vai­sen mie­hen rin­nal­leen. Naa­pu­ri­ky­län poi­ka Las­si Kom­mi­na­ho oli kat­sel­lut Mart­taa jo nuo­re­na, mut­ta sil­loin Las­sin sanoin ”ei uskal­let­tu men­nä nai­mi­siin, myö­hem­min ei enää uskal­let­tu olla mene­mät­tä”. Lopul­ta vuon­na 1973 vie­tet­tiin häitä.

– Näim­me aina toi­siam­me seu­rois­sa ja lopul­ta menim­me nai­mi­siin aivan salaa kai­kil­ta. Kirk­ko­her­ra Mart­ti Kal­lun­ki tuli mei­dät kou­lul­le vih­ki­mään. Pai­kal­la oli vain mei­dän äiti ja opet­ta­ja Erk­ki Pit­kä­sen per­he, Kom­mi­na­ho muistelee.

Kom­mi­na­hot huol­si­vat yhdes­sä kou­lua. Myö­hem­min kou­lul­le saa­tiin myös sii­voo­ja, mikä hel­pot­ti työ­taak­kaa huo­mat­ta­vas­ti. Muu­ta­maa vuot­ta ennen Mar­tan eläk­keel­le jään­tiä Kom­mi­na­hot päät­ti­vät raken­taa oman kodin kou­lun tien­haa­raan. Elä­ke­vuo­siin riit­ti puu­haa man­sik­ka- ja kas­vi­mai­den hoi­dos­sa. Yhtei­nen tai­val kat­ke­si kui­ten­kin Las­sin kuo­le­maan vuon­na 2010.

– Minä pär­jään nyt näi­den ystä­väl­lis­ten ihmis­ten avul­la. Sisa­rus­ten lap­set käy­vät aut­ta­mas­sa ja huol­ta­mas­sa. Van­huus sai minut lopul­ta kiin­ni, Kom­mi­na­ho nauraa.