Nuorittalla Ylikiimingissä yksin omakotitalossaan asuva 89-vuotias Armi Savola sairastui rajuun yskään ja joutui huonovointisena vuodelepoon kotonaan. Hän yritti saada apua soittamalla Pohteen eri numeroihin, toiveenaan, että kotisairaanhoidosta joku voisi tulla arvioimaan hänen tilannettaan. Kolmantena päivänä Savola sai vihdoin yhteyden, mutta ainoa tarjottu vaihtoehto oli kehotus lähteä päivystykseen keuhkojen röntgenkuvaukseen.
– Sinne en millään pysty lähtemään. Ajattelin, että sairaanhoitaja voisi tulla kotiin tarkistamaan tilanteen, konsultoida lääkäriä ja tarvittaessa voitaisiin määrätä lääkettä. Eikö tämä ole sama toimintamalli, jota päivystyksessäkin noudatetaan? Savola ihmettelee.
Savolan kodista on matkaa Kiimingin hyvinvointikeskuksen päivystykseen 47 kilometriä yhteen suuntaan, ja Oulun yhteispäivystykseen reitistä riippuen jopa 56–72 kilometriä.
– Miten tällainen matka taittuisi, taksilla? Vai ambulanssilla – ja ottaisiko ambulanssi edes kyytiin? hän pohtii.
Savola toivoo, että Pohteen palveluiden joustavuudesta heräisi keskustelua. Hän ei kuulu kotipalvelun tai kotisairaanhoidon piiriin, ja niiden saaminen edellyttäisi ensin palvelutarpeen arviointia.
– Kuinka kauan tällaisen arvion saaminen mahtaisi kestää? hän kysyy.
– Ylipäätään kotipalvelun ja kotisairaanhoidon sekä muiden vastaavien palveluiden periaatteet ovat varmasti monille meistä maallikoista hämärän peitossa. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja pitävät sisällään? Savola pohtii.
Väestö Suomessa ikääntyy, ja palveluiden tarve kasvaa tulevaisuudessa merkittävästi. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat kaukana palveluista asuvat ikäihmiset, jotka kokevat usein olevansa pulassa. Monilla on lapsia, mutta nämä asuvat kaukana, ja naapuritkin saattavat olla pitkien matkojen päässä tai samaa ikäluokkaa. Yksin asuvia painaa lisäksi yksinäisyys, joka lisää arjen kuormitusta entisestään.
– Palvelut ovat siirtyneet yhä kauemmaksi. Tuntuu, että terveyspalvelut toimivat paremmin ennen Pohdetta, erityisesti silloin, kun ne olivat oman kunnan vastuulla, Savola toteaa.
Hän on kuitenkin kiitollinen siitä, että on saanut elää varsin terveenä ja hyväkuntoisena tähän asti.
– Ajan myötä täytyy kuitenkin nöyrtyä ja pyytää apua – jos sitä onnistuu saamaan, ja ensiksi pitää löytää taho, johon olla yhteydessä, hän lisää.
Savola hoiti muistisairasta miestään kotona kymmenisen vuotta, joista noin puolet hän toimi “virallisena” omaishoitajana. Puolison kunto heikkeni viime vuoden lopulla, ja hän sai onnekseen paikan sairaalan jälkeen hoivakodista Oulun kaupunkialueelta ilman “maakuntakierrätystä”.
Omaishoitajilla on valtava vastuu, ja heidän jaksamisensa joutuu usein koetukselle. Savola arvioi, että omaishoitajien mahdollisuuksista saada apua ja tukea ympärivuorokautisen hoitovastuun keventämiseksi tarvittaisiin nykyistä enemmän ja selkeämpää tiedottamista.
– Omalla kohdallani sain tuuraajan kuudeksi tunniksi viikossa. Se oli todella tärkeää, vaikka en jaksanut lähteä kotoa siksi ajaksi virkistäytymään mihinkään etemmäksi. Pelkästään keskustelu ja ajatusten vaihto toisen kanssa auttoi kuitenkin paljon.
Armi Savola ei halua kokemuksillaan syyllistää terveyspalveluiden työntekijöitä, jotka hänen mielestään varmasti tekevät parhaansa annettujen resurssien ja ohjeiden puitteissa. Sen sijaan hän haluaa herättää keskustelua Pohteen palvelurakenteesta ja saada päätöksentekijät pohtimaan, miten palvelut toimivat käytännössä ja millaisena ne koetaan kentällä.