Novel­li: His­sin vanki

Avaan ker­ros­ta­lon oven ja pun­nit­sen mie­les­sä­ni, menen­kö his­sil­lä vai por­tai­ta. Pää­tän men­nä his­sil­lä, kos­ka minul­la on pal­jon tava­roi­ta muka­na ja pit­kän työ­päi­vän jäl­keen väsyt­tää kovas­ti. Pai­nan nap­pia ja odo­tan, että his­si las­keu­tuu ala­ker­taan. Astun his­siin ja ilok­se­ni huo­maan, ettei siel­lä ole mui­ta. En jak­sa olla sosi­aa­li­nen sil­loin, kun minul­la väsyt­tää ja on nälkä.

His­si pysäh­tyy ja val­mis­tau­dun läh­te­mään siel­tä pois. En kui­ten­kaan saa ovea auki, vaik­ka pai­ne­len nap­pe­ja. Hen­ke­ni sal­paan­tuu ja pie­ni paniik­ki alkaa iske­mään, mitä nyt tapah­tuu? His­si on tain­nut jumit­tua pai­koil­leen. Olen luke­nut jos­tain, että jos his­siin jää jumiin, kan­nat­taa rau­hoit­tua ja vas­ta sen jäl­keen alkaa miet­ti­mään kei­no­ja, joil­la pääs­tä pois hissistä.

Het­ken pääs­tä muis­tan, että minul­la­han on puhe­lin ja kai­van sen lau­kun poh­jal­ta kätee­ni. Monel­la on täs­sä tilan­tees­sa ollut puhe­li­men akku lopus­sa, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti minul­la on akkua jäl­jel­lä. Yri­tän ava­ta puhe­lin­ta­ni, mut­ta se ei avau­du. Puhe­lin tai­si sam­mua ulko­na, kun siel­lä on niin kova pakkanen.

”Ei hyvä­nen aika, miten minul­le voi käy­dä näin”, muti­sen itsek­se­ni. Ker­ros­ta­loon tuli uusi his­si vii­me­vii­kol­la. Työ­mie­hil­le tuli var­mas­ti asen­nus­vir­he, ja nyt se kos­tau­tuu minulle.

Pää­tän alkaa hak­kaa­maan ovea ja huu­te­le­maan, jos­pa joku kuu­li­si. Kukaan ei kui­ten­kaan kuu­le, joten pää­tän lopet­taa. Rojah­dan istu­maan, ja vaik­ka minua ahdis­taa ja pelot­taa, väsy­mys alkaa otta­maan vallan.

Havah­dun hereil­le ja mie­tin, mis­sä oikein olen. Het­ken pääs­tä muis­tan kai­ken ja tajuan, että his­sin ulko­puo­lel­ta kuu­luu ääniä. Nousen riva­kas­ti sei­so­maan ja huu­dan apua. Odo­tan het­ken, mut­ta kos­ka mitään ei kuu­lu, huu­dan uudes­taan. Olen taas het­ken hil­jaa ja kuu­len, kuin­ka jos­sain ovi nap­sah­taa kiin­ni. Mik­si minun piti nukah­taa, tuos­ta on saat­ta­nut men­nä ohi vaik­ka kuin­ka pal­jon ihmi­siä, mut­ta en ole kuul­lut ääniä kos­ka olen nuk­ku­nut. Vaik­ka minua har­mit­taa ja tur­haut­taa koko tilan­ne, en jak­sa jää­dä mureh­ti­maan sitä. Ehkä koh­ta joku toi­nen ihmi­nen menee ohi ja ehdin huu­taa hänelle.

Näl­kä on todel­la kova ja muis­tan, että minul­la tai­taa olla ome­na lau­kus­sa­ni. Syön ome­nan ja se mais­tuu hyväl­tä, vaik­ka se onkin muut­tu­nut pai­koin rus­keak­si ja ehti­nyt pehmentyä.

Syö­des­sä­ni kat­son his­siä tar­kem­min. Sei­nät ovat koko­naan har­maat ja yhdel­lä sei­näl­lä on pei­li. Kat­se­len pei­lis­tä itseä­ni. Minul­la on pääl­lä hup­pa­ri ja far­kut, hiuk­set ovat lyhyet ja vaa­leat. Olen väsy­neen näköi­nen, mut­ta ei ihme. Aja­tuk­se­ni kes­key­ty­vät, kun ruo­an haju lei­jai­lee his­siin. Jos­sain tai­de­taan syö­dä ilta­ruo­kaa. Näl­kä tun­tuu vie­lä kovem­mal­ta, kun hais­tan ruo­an her­kul­li­sen tuok­sun. Kova näl­kä saa minut hak­kaa­maan sei­niä entis­tä kovem­min, vaik­ka tie­dän, ettei kukaan kuu­le. Yö his­sis­sä tun­tuu pelot­ta­val­ta ja tyl­säl­tä. Toi­vot­ta­vas­ti saan unta koval­la lattialla.

Alan tait­te­le­maan takis­ta itsel­le­ni pat­jaa, kun kuu­len ulko­puo­lel­ta ääniä. Huu­dan apua ja vih­doin joku kuu­lee minut.

”Onko kaik­ki hyvin?” kuu­len äänen kysy­vän. ”Jäin tän­ne his­siin jumiin, olen ollut tääl­lä mon­ta tun­tia!” huu­dan. ”Voi­sit­ko soit­ta jol­le­kin työn­te­ki­jäl­le, että hän tulee aut­ta­maan?” ”Joo, odo­ta het­ki!” mies huik­kaa ja kuu­len hänen aloit­ta­van puhelun.

Het­ken pääs­tä työn­te­ki­jä tulee ja pääs­tää minut pois. Olen todel­la hel­pot­tu­nut, kun his­sin ovi auke­aa ja pää­sen pois.

”Kii­tos pal­jon avus­ta”, sanon ja läh­den asun­nol­le­ni, täl­lä ker­taa tosin por­tai­ta pitkin.

Vaik­ka tapah­tu­ma oli aika outo ja epä­mu­ka­va, niin aina­kin minul­la on uusi seik­kai­lu kerrottavaksi.

Kreet­ta Ahola

Kir­joit­ta­ja on Yli-Iin kou­lun 8. luo­kan oppilas

Jut­tu jul­kais­taan osa­na Ran­ta­poh­jan ja alu­een kou­lu­jen välis­tä yhteistyötä