Met­sä­ko­neu­ra­koit­si­jan täy­tyy viih­tyä metsässä

Met­sä­ko­ney­rit­tä­jä Tee­mu Aal­to on viih­ty­nyt met­sä­ko­neen pui­kois­sa jo rei­lut kol­me­kym­men­tä vuot­ta ja viih­tyy edel­leen. Hän ryh­tyi jat­ka­maan Pent­ti-isän­sä ja tämän vel­jen Pek­ka Aal­lon perus­ta­maa yri­tys­tä. Met­sä Aal­to Oy:n toi­min­nas­sa on muka­na jo myös Tee­mun omaa jäl­ki­kas­vua kol­men pojan ver­ran, ja myös 15-vuo­tias tytär käy aut­te­le­mas­sa muun muas­sa hallitöissä. 

– Näin ollen jat­ku­vuut­ta näyt­täi­si yri­tyk­sen toi­min­nal­la ole­van näkö­pii­ris­sä, vaik­ka en vie­lä itse­kään suun­nit­te­le näi­tä hom­mia lopet­ta­va­ni, Tee­mu Aal­to toteaa.

Yri­tyk­sen his­to­ria ulot­tuu vuo­teen 1965, jol­loin toi­min­taa käyn­nis­tel­tiin park­kaus­ko­neel­la. Ensim­mäi­set ajo­ko­neet yri­tyk­seen han­kit­tiin vuon­na 1975, jol­loin puut vie­lä kaa­det­tiin metsurityönä.

Pons­sen har­ves­te­rin ohjai­miin Aal­lot pää­si­vät tart­tu­maan ensim­mäi­sen ker­ran vuon­na 1993, ja koh­ti nyky­päi­vää edet­täes­sä on niin konei­den kuin työ­voi­man mää­rä lisään­ty­nyt. Nykyi­sel­lään Met­sä Aal­to ura­koi hak­kui­ta nel­jän kone­ket­jun ja noin kym­me­nen hen­gen voimin. 

Suu­rin osa töis­tä suo­ri­te­taan täl­lä het­kel­lä Sto­ra Enson toi­mek­sian­nos­ta Oulun ja Kui­va­nie­men väli­sel­lä alu­eel­la sekä sii­tä jon­kin ver­ran sisä­maa­han päin kuten Tan­ni­lan ja Kii­min­gin suun­nil­le. Yri­tyk­sen pal­ve­lui­hin lukeu­tu­vat sekä har­ven­nus- että avo­hak­kuut ja ener­gia­puun korjuu. 

Tee­mu Aal­to ker­too nyky­ai­kais­ten konei­den hel­pot­ta­van hak­kuu­työ­tä mer­kit­tä­väs­ti, sil­lä esi­mer­kik­si moton hak­kaa­mien puu­ka­so­jen puu­mää­rät ja luku­mää­rät sekä kaso­jen sijain­ti tal­len­tu­vat pil­vi­pal­ve­li­mel­le, mis­tä tie­to siir­tyy myös ajo­ko­neen järjestelmään.

– Siten ajo­ko­neen kul­jet­ta­ja näkee aina, mon­ta­ko tuk­kia tai kui­tu­puu­ta kus­ta­kin kasas­ta pitäi­si löy­tyä sekä sen, mit­kä min­kin läjän koor­di­naa­tit ovat. Puut siis löy­ty­vät, vaik­ka lumi ehti­si ne teon ja ajon välil­lä peittää.

Tämän tal­ven mit­taan töi­tä on Aal­lon mukaan riit­tä­nyt “ihan niin pal­jon kuin ehdi­tään teke­mään”. Kelio­lo­jen suh­teen tal­vi on myös ollut hyvä, ja töi­tä on pys­tyt­ty teke­mään alueil­la, joil­le sulan maan aika­na ei pääse.

– Ei nyt­kään kum­moi­sia poh­jia ole, sil­lä lumen alla maa on jääs­sä rei­lut kym­me­nen sent­tiä, ei sen enem­pää, kun lun­ta ehti tul­la ennen kovia pak­ka­sia. Tal­vi­hak­kuut onnis­tu­vat­kin nyt lumen tur­vin, sitä kun on tul­lut riit­tä­väs­ti, hän valottaa. 

Yrit­tä­jä ker­too nyt hakat­ta­van juu­ri tal­vi­lei­mi­koi­ta eli oji­tusa­luei­ta ja mui­ta peh­mei­tä mai­ta keli­rik­koon asti. Sit­ten pide­tään muu­ta­man vii­kon tau­ko, kun­nes pääs­tään kesä­lei­mik­ko­jen pariin. 

– Puu­ta riit­tää, ja teol­li­suus sitä tar­vit­see. Hyvä­hän se on maa­seu­dul­le, että met­sät tar­joa­vat työ­tä ja tulo­ja, Aal­to mieltää.

Koko alan ja oman­kin yri­tyk­sen­sä suu­rim­pa­na tule­vai­suu­den haas­tee­na hän näkee kul­jet­ta­jien riit­tä­vyy­den ja osaa­mi­sen, sil­lä met­säs­sä koneen­kul­jet­ta­jan on osat­ta­va viih­tyä yksin sekä pys­tyt­tä­vä itse­näi­siin päätöksiin.

– Kou­lun pen­kil­tä tule­va kul­jet­ta­ja ei ole mis­sään tapauk­ses­sa vie­lä val­mis, vaan työ­tä har­joi­tel­laan ja opis­kel­laan edel­leen hak­kuu­työ­mail­la joka päi­vä, ja uut­ta opit­ta­vaa tulee eteen kai­ken aikaa.