Enti­sai­ko­jen jou­lu­tun­nel­maa van­has­sa kermameijerissä

Astut­taes­sa sisään Yli-Iin enti­sen kun­nan­ta­lon, alun­pe­rin ker­ma­mei­je­rik­si vuon­na 1913 raken­ne­tun hir­sio­san oves­ta sisään pää­see tun­nel­maan, jon­ka vain van­hat hir­ret ja nii­den tari­nat voi­vat luoda.

Jos hir­ret osai­si­vat puhua, ne ker­toi­si­vat höy­ryl­lä toi­mi­van, vuon­na 1916 toi­min­tan­sa aloit­ta­neen ker­ma­mei­je­rin, ja sen ohes­sa olleen vil­ja­myl­lyn työn­te­ki­jöi­den ja vie­rai­den tari­naa. Ne ker­toi­si­vat sii­tä vau­rau­des­ta, jot­ka yli-iiläi­set mai­don tuot­ta­jat roh­keal­la pää­tök­sel­lään Maa­mies­seu­ran kokouk­ses­saan vuon­na 1912 teke­mäl­lä pää­tök­sel­lään toi­vat pitä­jään. Jos hir­ret osai­si­vat puhua, ne ker­toi­si­vat taloon mei­je­rin lak­kaut­ta­mi­sen jäl­keen perus­te­tun kul­ku­tau­ti­sai­raa­lan poti­lai­den ja hen­ki­lö­kun­nan tun­te­muk­sis­ta 1930-luvul­ta, kun tuli­rok­ko rie­hui pitä­jäs­sä. Poti­lail­la oli myös lavan­tau­tia ja kurkkumätää.

Hir­ret ker­toi­si­vat 1940-luvun kun­nos­tus­toi­mis­ta ja talos­sa sit­tem­min asu­nei­den per­hei­den tari­naa, ne ker­toi­si­vat las­ten syn­ty­neen talos­sa. Hir­ret kuis­ki­si­vat sak­sa­lais­ten vie­rai­lus­ta talos­sa, kun he kävi­vät Lapin sodan aikaan ilmoit­ta­mas­sa sil­lan räjäyt­tä­mi­ses­tä. Talo tyh­jen­net­tiin ja ikku­nat sär­kyi­vät räjäh­dyk­sen voimasta.

Hir­ret tari­noi­si­vat kun­nan pää­tök­sen­teos­ta ajal­ta, jol­loin talon laa­jen­net­tiin ja sen sei­nien sisä­puo­lel­la pyö­ri Yli-Iin kun­nan pää­tök­sen­te­ko­ko­neis­to aina vuo­teen 2013 saak­ka, jol­loin Yli-Ii lii­tet­tiin Ouluun ja kun­nan­ta­lo myy­tiin huu­to­kau­pal­la nykyi­sel­le omis­ta­jal­leen, Esa Käl­kä­jäl­le.

Nyt hir­ret hen­git­tä­vät, ne huo­ku­vat hel­po­tuk­ses­ta pääs­ty­ään jäl­leen näky­väk­si. On nii­den aika tuo­da talon nykyi­sil­le ja tule­vil­le asuk­kail­le sekä vie­rail­le rau­haa ja muis­to­ja menneestä.

Tule­van jou­lun aikaan Esa Käl­kä­jä ja Anja Kar­vo­nen-Käl­kä­jä kokoon­tu­vat suvun kes­ken viet­tä­mään jou­luis­ta het­keä talon suo­jiin. Vuo­den pimein aika luo tun­nel­maa ja upeat hir­si­sei­nät vie­vät Esa Käl­kä­jän omas­sa lap­suus­ko­dis­sa Kii­min­gin Koi­te­lin­kos­kel­la vie­tet­tyi­hin vuo­siin. Aika pysäh­tyy. Sama tun­ne syn­tyy, kun Käl­kä­jä kesäil­ta­na istuu talon taka­pi­hal­la Iijoen tör­mäl­lä kuun­nel­len kos­ken kohi­naa. Mie­li palaa nuo­ruus­vuo­sien kyn­nyk­sel­le Koiteliin.

Paris­kun­nan vuo­det Yli-Iin enti­sel­lä kun­nan­ta­lol­la ovat olleet löy­tö­ret­ki, joka yhä jat­kuu. Kun sork­ka­rau­ta on lyö­ty sei­nään, ei ole tie­det­ty mitä tulee vas­taan. On tul­lut syl­ky­ku­pin sijain­nis­ta ker­to­vat teks­ti, on löy­ty­nyt upea­ta kul­lan väris­tä tapet­tia. Oves­ta on kävel­lyt sisään talos­sa lap­se­na asu­nut mies ker­to­maan tari­naan­sa. Talon his­to­ria on imais­sut uudet omis­ta­jan­sa mukaan­sa osak­si vuo­si­kym­men­ten ket­jua. Paris­kun­ta pyr­kii teke­mään osan­sa palaut­taak­seen talon sil­le kuu­lu­vaan arvoon­sa ja toi­voo, että joku jos­kus jat­kaa hei­dän työ­tään, jot­ta arvo­kas hir­si­ra­ken­nus jos­kus palaa enti­seen loistoonsa.

Kau­no Nyman kysyy, vie­lä­kö ker­ma­mei­je­rin esi­neis­töä löy­tyi­si jostain?

Tutus­tu Ran­ta­poh­jan tilaus­tar­jouk­siin täs­tä.