Muistatko, miltä maistuu kuuma mehu hiihtokilpailun päälle? Muistatko, miten tuuli vinkuu korvissa, kun laskee mäkeä? Muistatko, miten pakkanen nipistelee poskia järven jäällä luistellessa?
Muistatko, miltä tuoksuu höyryävä kaakao retkipäivän tauolla? Tunnetko, miten nuotion savu kipristelee silmissä? Muistatko sen vapauden tunteen, kun tuuli vie sinua suon reunaa hiihdellessäsi?
Vaikka kuinka yritän muistella ja ajatella kepeitä ajatuksia, ahdistus hiipii mieleeni.
Muistan, että suurvaltojen johtajat sekoilevat keskenään. Muistan, että nuorten pahoinvointi lisääntyy. Muistan, että töitä ei ole kaikille tarjolla.
Muistan, että monelle ihminen ei nykyään kelpaa omana itsenään. Muistan, että syntyvyys alenee ja väestö ikääntyy. Muistan, että moni vanhus jää yksin.
Muistan, miten jonkun lapsi kuoli. Muistan, miten joku murhasi puolisonsa. Muistan, miten tuhoisa kolari vei monta nuorta silmänräpäyksessä.
Haluaisin painua tunturiin, mennä jonnekin, minne maailman paino ei yllä. Hengittää vapaasti ja olla välittämättä mistään.
Ennen kaikkea haluaisin, että ihminen olisi ihmiselle ihminen. Että kukaan ei olisi merkityksetön. Tai vihattu.