Viime vuoden helmikuusta alkaen minulle on kehittynyt uusi uutisrutiini entisten lisäksi. Aamulliseen lehtien lukuuni liittyy erilaisten sähköisten uutislähteiden seuraaminen. Koetan etsiä onko Ukrainan sodassa tapahtunut jotain merkittävää yön aikana. Lounastauolla käyn niin ikään lukemassa viimeisimpiä uutisia sodasta. Ja vielä illalla on kertaus paikallaan. Tällä hetkellä odotetaan merkkejä siitä, onko Ukrainan vastahyökkäys jo alkanut.
Lisäksi olen lukenut useita Venäjää ja sen nykyhallintoa koskevia teoksia. Aikakauslehdistä olen lukenut repotaaseja sodasta ja Ukrainan siviilien ja sotilaiden kärsimyksistä. Myös televisio ja suoratoistokanavat käsittelevät ohjelmissaan sotaa keskellä Eurooppaa.
Mitä enemmän olen yrittänyt hankkia tietoa tapahtumista ja taustoista sitä järjettömämmältä Venäjän laiton hyökkäys naapurivaltioon tuntuu jo aivan Venäjänkin kannalta. Olen myös ymmärtänyt sen, että oikeasti olen saanut vain aavistuksen niitä todellisista kärsimyksistä, joita ukrainalaiset joutuvat kokemaan.
Venäjä on sodan aikana muokannut propagandaansa. Nykyään se yrittää esiintyä uhrina lännen “uhan” edessä. Alkujaanhan se lähti melko avoimesti imperialistiselle sotaretkelle palauttamaan itselleen alueita ja maan, jota se oli joskus myös Neuvostoliittona hallinnut ja katsoi kuuluvan itselleen. Sotaretken perusteluihin on liitetty keskiaikaisilta kuulostavia nationalistisia ja uskonnollisia aineksia.
Suomikin on antanut Ukrainalle aseapua noin miljardin euron arvosta. Lisäksi maahan on annettu humanitaarista apua. Suomessa on suuri joukko Ukrainasta saapuneita pakolaisia ja Euroopan tasolla heitä on miljoonia.
Sota Ukrainassa voi jatkua pitkään ja maa tarvitsee apua sodan jälkeenkin. Venäjä toivoo länsimaiden kyllästyvän ja uupuvan Ukrainan ja ukrainalaisten auttamiseen. Sellaiseen virheeseen Suomikaan ei saa sortua. Avun antamista on jatkettava.