Ennen 1980-luvun loppua suomalaisten oli haettava tarvitsemansa velkaraha lakki kourassa lähipankista. Vuosikymmenen loppua ja 1990-luvun alkua leimasi velkarahan saannin helpottuminen. Joissain kertomuksissa on kuvattu, kuinka innokkaalle pankin rahakauppiaalle saattoi kelvata velallisen takaajaksi lähes kuka tahansa kaduntallaaja.
Se kulutusjuhla loppui pankkikriisiin ja idänkaupan romahdukseen. Korot nousivat hurjalle tasolle, ja moni joutuu maksamaan yhä siitä, että luotti pankki- ja valuuttajärjestelmään.
Tällä hetkellä itsensä sotkeminen velkasuohon on vielä helpompaa kuin ennen 1990-luvun suurta lamaa. Internet-haulla “pikavippi” löytyy alle sekunnissa satojatuhansia tuloksia. Jotkut palveluista tarjoavat lainan tilille muutamissa minuuteissa. Toiminnan täytyy olla todella kannattavaa, sillä vuosikorot ovat hurjia. Kannattavuuden taso näkyy myös siinä, että pikavippifirmat mainostavat paljon.
Velkaa voi tehdä helposti ja nopeasti myös esimerkiksi auton, puhelimen, tietokoneen tai huonekalujen hankinnan yhteydessä.
Aluksi pieniltä tuntuvista veloista ja kuukausimaksuista saa helposti kerrytettyä liian suuren taakan, joka johtaa velkakierteeseen. Esimerkiksi pikavippien takaisinmaksua varten otetaan uusia vippejä, joka johtaa vain syvemmälle vaikeuksiin.
Velkaantuminen on piinaa velalliselle ja hänen lähipiirilleen, mutta myös vakava yhteiskunnallinen kysymys. Velka-asiat ruuhkauttavat oikeusistuimia ja aiheuttavat kustannuksia, mutta ne voivat myös viedä ylivelkaantuneen tielle, jossa hän heittäytyy kokonaan yhteiskunnan kontolle. Työnteko voi muuttua kannattamattomaksi, kun kaikki suojaosan yli menevät ansiot on tilitettävä velkojille.
Suomeen on perusteilla ylivelkaantumisen estämiseksi luottorekisteri, joka kiinnittää huomion erityisesti velallisiin yksilöihin. Samaan aikaan olisi kyllä saatava parempaan kuriin myös vastuuttomat luotottajat.
Pekka Keväjärvi