Toi­mit­ta­jal­ta: “Tyh­mä, vaik­ka vii­saak­si luullaan”

Kii­min­ki­läi­nen vete­raa­ni, sodas­sa haa­voit­tu­nut Alpo Lep­pä­lä ker­toi vii­me tiis­tain Ran­ta­poh­jas­sa kos­ket­ta­vas­ti koh­ta­los­taan toi­sen maa­il­man­so­dan pyör­tees­sä. Hän jou­tui vuon­na 1942 vas­ta 18-vuo­ti­aa­na vain kah­den kuu­kau­den kou­lu­tuk­sen jäl­keen rin­ta­mal­le Uhtuan suunnalle.

Lep­pä­lä kuu­lui tulen­joh­toon ja jou­tui ole­maan rin­ta­mal­la etu­lin­jas­sa. Vuon­na 1944 hän haa­voit­tui kas­voi­hin­sa, jon­ka joh­dos­ta hän menet­ti lopul­ta toi­sen sil­män­sä. Nuo­rel­le mie­hel­le oli paha paik­ka näön heik­ke­ne­mi­sen lisäk­si myös se, että haa­voit­tu­mi­nen run­te­li muu­ten­kin hänen ulko­nä­köään. Lep­pä­lä ker­toi vetäy­ty­neen­sä kotiu­dut­tu­aan nel­jän sei­nän sisälle.

Ehkä lähi­pii­ris­sän­ne on joku 18-vuo­tias tyt­tö tai poi­ka. Oli­si var­mas­ti tavat­to­man ahdis­ta­vaa, jos hänet pitäi­si lähet­tää sotaan kuo­le­man ja haa­voit­tu­mi­seen vaa­raan juu­ri, kun nuo­ri elä­mä on puh­kea­mas­sa par­haa­seen kuk­kaan. Miten nuo­ria vie­lä jäl­jel­lä ole­vat vete­raa­nit, mie­het ja nai­set­kin, oli­vat­kaan Suo­men itse­näi­syyt­tä puolustaessaan.

Onnek­si Alpo Lep­pä­lä ei eris­täy­ty­nyt koko­naan sota­vam­man­sa takia, vaan sai elä­män­lan­gan pääs­tä kiin­ni. Tuli avio­liit­to­kin ja perä­ti yhdek­sän lasta.

Maa­il­man­his­to­rian valos­sa toi­ses­ta maa­il­man­so­das­ta ja sen kau­heuk­sis­ta on vas­ta vähän aikaa. Kui­ten­kin ihmi­sen muis­ti on lyhyt. Vie­lä 1970-luvul­la syn­ty­neil­lä vai­kut­taa ole­van jon­kin­lai­nen kyt­kös 1940-luvun alun tapah­tu­miin, mut­ta sitä nuo­rem­pien ajat­te­lus­sa ne saat­ta­vat vai­kut­taa jo esi­his­to­rial­ta. Ääri­liik­keet tun­tu­vat tänä päi­vä­nä saa­van kan­na­tus­ta ympä­ri maa­il­man, ja ääria­jat­te­lu joh­taa lii­an hel­pos­ti äärim­mäi­siin tekoihin.

Ran­ta­poh­jan haas­tat­te­lus­sa Alpo Lep­pä­lä toi­voo, ettei sota-aikaa tuli­si enää koskaan.
“Näyt­tää vain ole­van, että mitä kou­lua­käy­neem­pää kan­sas­ta tulee, sitä raa­em­pia asioi­ta ihmis­tä var­ten kek­si­tään. Ihmi­nen on lop­pu­jen lopuk­si tyh­mä, vaik­ka vii­saak­si luul­laan”, hän kui­ten­kin muistuttaa.

Pek­ka Keväjärvi