Kiiminkiläinen veteraani, sodassa haavoittunut Alpo Leppälä kertoi viime tiistain Rantapohjassa koskettavasti kohtalostaan toisen maailmansodan pyörteessä. Hän joutui vuonna 1942 vasta 18-vuotiaana vain kahden kuukauden koulutuksen jälkeen rintamalle Uhtuan suunnalle.
Leppälä kuului tulenjohtoon ja joutui olemaan rintamalla etulinjassa. Vuonna 1944 hän haavoittui kasvoihinsa, jonka johdosta hän menetti lopulta toisen silmänsä. Nuorelle miehelle oli paha paikka näön heikkenemisen lisäksi myös se, että haavoittuminen runteli muutenkin hänen ulkonäköään. Leppälä kertoi vetäytyneensä kotiuduttuaan neljän seinän sisälle.
Ehkä lähipiirissänne on joku 18-vuotias tyttö tai poika. Olisi varmasti tavattoman ahdistavaa, jos hänet pitäisi lähettää sotaan kuoleman ja haavoittumiseen vaaraan juuri, kun nuori elämä on puhkeamassa parhaaseen kukkaan. Miten nuoria vielä jäljellä olevat veteraanit, miehet ja naisetkin, olivatkaan Suomen itsenäisyyttä puolustaessaan.
Onneksi Alpo Leppälä ei eristäytynyt kokonaan sotavammansa takia, vaan sai elämänlangan päästä kiinni. Tuli avioliittokin ja peräti yhdeksän lasta.
Maailmanhistorian valossa toisesta maailmansodasta ja sen kauheuksista on vasta vähän aikaa. Kuitenkin ihmisen muisti on lyhyt. Vielä 1970-luvulla syntyneillä vaikuttaa olevan jonkinlainen kytkös 1940-luvun alun tapahtumiin, mutta sitä nuorempien ajattelussa ne saattavat vaikuttaa jo esihistorialta. Ääriliikkeet tuntuvat tänä päivänä saavan kannatusta ympäri maailman, ja ääriajattelu johtaa liian helposti äärimmäisiin tekoihin.
Rantapohjan haastattelussa Alpo Leppälä toivoo, ettei sota-aikaa tulisi enää koskaan.
“Näyttää vain olevan, että mitä kouluakäyneempää kansasta tulee, sitä raaempia asioita ihmistä varten keksitään. Ihminen on loppujen lopuksi tyhmä, vaikka viisaaksi luullaan”, hän kuitenkin muistuttaa.
Pekka Keväjärvi