Jostain ihmeestä suomalaiset alkoivat 1800-luvun lopulla ja etenkin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä löytää aika urheiluharrastuksille. Niitä varten ryhdyttiin perustamaan runsain mitoin myös urheiluseuroja. Innostuksen täytyi olla suurta, mutta varmasti urheilua myös paheksuttiin joutavana ajankäyttönä – nekin ponnistukset olisivat hyödyttäneet enemmän työnteossa!
Rantapohjankin alueen seuroista vanhin on yli satavuotias, eikä seurojen määrän laskemiseen riitä yhden toimittajan varpaat ja sormet. Isommat seurat jakautuvat vielä laajoihin alajaostoihin.
Tänä vuonna 100 vuotta täyttävä Ylikiimingin Nuijamiehet (onneksi olkoon!) kuuluu hiukan vanhempaan kategoriaan. Seura on viettänyt juhlavuotta mukavilla tempauksilla. Viime viikonloppuna pidettiin juhlatanssit. Huipennus on tulossa joulukuussa, jolloin juhlitaan Vesaisenlinnalla. Silloin julkaistaan myös seuran historiikki.
Urheiluseurojen historiasta tunnetaan tapauksia, joissa pitäjäseuran jäsenten määrä on ollut lähes sama kuin pitäjän asukasluku. Nuijamiehetkin ovat saattaneet olla takavuosikymmeninä lähellä tällaista tilannetta. Toki jäsenmäärä lienee nytkin tyydyttävä.
Mutta mikä on pienempien ja suurempien urheiluseurojen merkitys meille suomalaisille? Jonkun mielestä seuroja pitäisi kehittää tuottamaan huippu-urheilijoita, joiden menestystä vaikkapa MM-kisoissa voisi sitten jännittää television ääressä. Toisen mielestä seurat ovat tehneet tärkeimmän työnsä kansanterveyden parissa tuomalla uusia sukupolvia terveellisten ja liikunnallisten elämäntapojen pariin.
Itse olen taipuvainen kannattamaan tuota jälkimmäistä näkemystä. Siihen kannattaa lisätä vielä seurojen toiminnasta kumpuava paikallisen yhteisöllisyyden tunteen kasvaminen. Se voi olla monelle jopa tärkein syy lähteä harjoituksiin ja muuhun toimintaan.
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.