Toi­mit­ta­jal­ta: Koh­taa­mi­sen iloa ja sitä tois­ta reunaa

Tämän vuo­den kevääl­lä ja nyt kesäl­lä lähim­mäi­syys ja toi­sis­ta välit­tä­mi­nen nousi­vat arvoon arvaa­mat­to­maan. Hai­kail­tiin ja hai­kail­laan yhä koh­taa­mis­ten perään. Nyt huo­ma­taan se, mitä ei taval­li­sis­sa olois­sa huo­mat­tai­si­kaan. Huo­ma­taan, miten tär­keä on se pie­ni­kin kah­vi­het­ki tai suku­lai­sen kans­sa kas­vo­tus­ten porinointi.

Rajoi­tus­ten höl­len­tyes­sä ja viruk­sen hel­lit­täes­sä uskal­le­taan kyläi­le­mään lähel­le ja hiu­kan kau­em­mak­si­kin. Hypä­tään auton rat­tiin tai lin­ja-auton kyy­tiin. Läh­de­tään junal­la suku­loi­maan. Joku on edel­leen hie­man varuil­laan ja joku on het­kek­si anta­nut itsel­leen luvan unoh­taa koko poik­keus­ti­lan­teen. Nyt on tavat­ta­va, kos­ka ei voi tie­tää, jos koh­ta taas ollaan eristyksissä.

Moni­ko jää ilman näi­tä ilon ja hel­po­tuk­sen het­kiä? Moni­ko on kai­vau­tu­nut yhä syvem­mäl­le omaan itseen­sä ja ahdis­tuk­seen­sa? Miten voi­sim­me ydes­sä hel­pot­taa poik­keus­o­lon muka­naan tuo­maa pimeyt­tä? Luu­len, että kaik­ki eivät pää­se omin avuin, jos autet­tu­na­kaan pois sii­tä pelos­ta, jon­ka koro­na toi muka­naan. Hil­jai­nen hei­nä­kuu ilman totut­tu­ja kesä­juh­lia ja ilman koro­nan vuok­si pys­tyyn nos­tet­tu­ja aut­ta­via jär­jes­tel­miä voi olla jol­le­kin lii­kaa. Entä miten käy opis­ke­li­joi­den, jot­ka ovat olleet koto­na maa­lis­kuul­ta saak­ka ilman opin­to­ja tai kesätöitä?

Toi­vot­ta­vas­ti täs­tä kai­kes­ta opi­taan jotain yksi­löi­nä, yhtei­söi­nä ja yhteiskuntana.