Suuret olivat toiveet, kun keväällä raahasin kotiin parit yrttitaimet ja tomaatintaimen. Olin jo edeltävänä syksynä ajatellut murtavani viherpeukalon kirouksen, joka on ollut piinanani niin kauan kuin muistan. Kirouksen takia oikeastaan mikä tahansa kasvi, jota tunnollisesti hoivaan, heittää henkensä ennen aikojaan dramaattisimmalla mahdollisella tavalla.
Tässä vaiheessa lienee tarpeetonta sanoa, että kirous on edelleen vahvasti läsnä. Kevään aikana anopinkieleni ja mehikasvini ottivat hatkat yhteistuumin. Kirjorönsyliljani alkoi kitua heti kotiini päästyään, mutta sinnittelee edelleen joten kuten elossa.
Yllättynyt olen siitä, että taimena ostamani persilja ja sitruunamelissa ovat edelleen ihan hyvinvoivia. Myös istuttamani markettiavokadon siemen on kasvattanut keittiönpöydällemme komean pikku puun, joka puskee edelleen lehtiä tasaiseen tahtiin pihalle.
Myös kaktukset taitavat elää vielä, en ole kyllä varma. En uskalla mennä tarkistamaan, jotta kirottu viherpeukaloni ei langeta kiroustaan niidenkin ylle.
Erityisenä murheenkryyninä on kuitenkin se tomaattipensas. Se teki kaksi tomaattia, joiden ilmestymisen jälkeen koko loppukasvi tuntui menettävän elämänilonsa – lehdet kellastuvat, käpristyvät, nuokkuvat ja kasvin yleisilme on vaan surkea. Ne kaksi tomaattiakaan eivät edes ota kypsyäkseen tai kasvaakseen. Tomaatin suurkuluttajaa tämä takaisku harmittaa suuresti.
On kenties vaan uskottava, että sen kunnollisen vihrerpeukalon kanssa synnytään, eikä kirotun viherpeukalon kirousta voi murtaa. Oivalluksen johdosta taidan tästä lähtien ostaa kotiini muovikasveja. Ainakin siihen asti, kunnes kuulen legendan siitä tyypistä, joka on murtanut tämän traagisen viherpeukalon kirouksen.
Terhi Ojala
terhi.ojala(at)rantapohja.fi