Viime perjantaina tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun hallitus suositteli yli 500 hengen yleisötapahtumia kiellettäviksi. Radion kuuntelijat saattoivat huomata tämän siitä, kun perjantaina kello 14.05 usea kaupallinen radiokanava piti minuutin hiljaisen hetken. Hiljaisuus oli osa Vuosi hiljaisuutta ‑kampanjaa, jolla elävän musiikin ala vaatii alan ottamista paremmin huomioon suosituksista, tuista ja rajoituksista päätettäessä.
Koronapandemia on rokottanut erityisesti elävän musiikin alaa sekä tapahtumatuotantoa. Elävän musiikin alaa koskeva tiedotus on ollut sekavaa kuultavaa, ja tukitoimet lyhyelle tähtäimelle suunnattuja.
Ensimmäisenä kesätoimittajakesänäni Rantapohjalla vuonna 2019 kirjoitin festarien merkityksestä. Tuona kesänä listallani olivat kahdet festarit sekä yksi jättimäinen ulkoilmakonsertti, mikä juuri nyt tuntuu ajatuksena absurdilta. Festarit ja konsertit ovat yksi niistä asioista, joita olen ikävöinyt valehtelematta eniten koko pandemia-ajan. Omien suosikkiartistien ja esikuvien näkeminen lavalla on vain yksi osa festarikokemusta: yhtä suuressa roolissa ovat festariympäristön tarjoama yhteisöllisyys, tunnelma ja elämykset.
Viime vuoden tapahtumaköyhän kesän jälkeen olen ladannut liiankin kanssa toivoa tälle kesälle. Nyt kun ensimmäiset alkukesän tapahtumat on jo peruttu, alkaa toivo festareille pääsystä tänä kesänä kieltämättä hiipua.
Festareiden perään surkuttelu voi tuntua tässä maailmantilassa turhalta valitukselta, mutta on muistettava, että tapahtumien peruuntuminen ja siirtyminen on aina pois tapahtumajärjestäjien ja artistien elannosta. Sekä paikallisten musiikkitapahtumien kuin suurtenkin festarien järjestäjät ovat ahdingossa, jolle ei tunnu tulevan loppua.
Vuosi hiljaisuutta, vuosi epävarmuutta ja turhautumista. Meteli ei ole riittänyt. Kuullaanko elävän musiikin alan hätähuuto hiljaisuuden kautta?
Terhi Ojala
terhi.ojala(at)rantapohja.fi