Olemme oppineet viimeisen kahden vuoden aikana rutkasti uutta sanastoa. Korona oli vielä kaksi vuotta sitten peli. Etenkin isäni halusi lastensa ja lastenlastensa pelaavan hänelle lapsuudesta tuttua peliä.
Ilmaantuvuus oli jossain määrin tuttu tautitapausten määrää kuvaavana terminä. Toisaalta se olisi voinut tuoda mieleen jonkinlaisen sääilmiön. Etätyö ja etäopetus olivat tuttuja. Altistuminen, tartuttavuus, karanteeni ja eristys olivat nekin tuttuja, mutta eivät jokapäiväisesti käytettyjä sanoja. Kotitesti oli tuttu raskaustestistä.
Turvaväli tarkoitti entisessä elämässä väliä, joka oli pidettävä edellä ajavaan autoon. Leikillään saatettiin heittää läppää ihmisten välisistä turvaväleistä, mutta silloin ei puhuttu minkään taudin edellyttämistä etäisyyksistä.
Koronajäljittäjästä en olisi puolitoista vuotta sitten osannut sanoa, mitä se tarkoittaa. Jäljittäjästä olisi tullut mieleen lähinnä yksityisetsivä. Koronavilkun olisin varmaan veikannut olevan uutuuslelun tai tietokonepelin.
Jos pari vuotta sitten olisi sanottu, että johonkin tilaisuuteen on maskisuositus, olisin miettinyt sopivaa naamiaisasua. Jos olisi vaadittu koronapassia, olisin ajatellut, että kyseessä on todella oudot bileet ja jättänyt menemättä.
Nyt pohditaan hätäjarrun käyttöönottamista. Se tulisi koskemaan muitakin kuin junassa matkustavia. Hätäjarrun kiskaisu voi tarkoittaa nyt esimerkiksi koronapassillistenkin kokoontumisrajoituksia, etäopetusta, rajavalvonnan tiukentamista ja jopa poikkeusolojen julistamista. Nehän meille ovatkin jo tuttuja termejä. Nyt alkaa pikku hiljaa hahmottua, mitä koronaepidemian alkuvaiheessa puhutulla uudella normaalilla tarkoitettiin.