Vähän vielä hengästyttää pitkä viikonloppu Helsingissä. Se ei johdu pelkästään itselle tarttuneesta pääkaupunkilaisten nopeutetusta kävelyrytmistä, vaan myös kulttuurista ja vähän ruuastakin johtuvasta ähkystä.
Ei tarvitse olla pitkään Helsingissä, kun tajuaa saaneensa juoksupyrähdystartunnan. Huomaa ottavansa juoksuaskelia ehtiäkseen liikennevaloihin, raitiovaunuun tai bussiin. Kiire on, vaikka seuraava raitiovaunu tulisi kahden minuutin päästä.
Kulttuuriähky saavutettiin käymällä baletissa, teatterissa, museossa ja parissa taidenäyttelyssä.
Ehdimme seuralaisteni kanssa miettiä, mitä laitetaan päälle balettiin, googlettaa oikeaksi asuksi juhlavaatteet ja todeta, että lenkkareissa sinnekin voi näköjään mennä. Ensikertalaisina yllätyimme balettiteoksen monipuolisuudesta, mutta seuraavana päivänä luimme lehdestä, ettei “se oikein lähtenyt liitoon”.
Ehdimme tietysti ihmetellä myös kevättä. Jo pelkästään se oli kummallista, että lumettomilla ja jäättömillä kaduilla ja poluilla saattoi tepastella, ja ottaa niitä juoksuaskeliakin, ilman pelkoa liukastumisesta. En oikein muista, milloin täällä meillä on viimeksi saattanut tehdä niin ilman nastakenkiä.
Puistoissa linnut elämöivät ja vihreät kukkavarret puskivat esiin kukkapenkeistä. Sunnuntaisella Seurasaaren ympäryskävelyllä sai väistellä edellispäivän myrskyn tuoman tulvan jättämiä rapakoita.
Vaikka kiire tarttuu, pitää aina muistaa pysähtyä ihmettelemään maailman menoa. Tällä reissulla piti vähän ällistellä apteekin ikkunaan mallinukelle puettuja hengityssuojiakin. Tulomatkalla huomasin lentokentälle ilmestyneet koronaviruksesta kertovat infotaulut. En käynyt lukemassa, sillä oli aika antaa hengityksen tasaantua. Suodattaa näkemäänsä ja kokemaansa. Siirtyä nauttimaan kotinurkkien rauhallisuudesta ja oman sängyn sopivuudesta.