Til­li­li­haa ja sipattia

Vaik­ka kesä­lo­mat jo kou­lu­lai­sil­le koit­ti­vat, en sil­ti mal­ta olla muis­te­le­mat­ta omaa kou­luai­kaa­ni ja eri­tyi­ses­ti sen ruo­kai­lu­ja. Kävin kou­lu­ni Jämi­jär­ven kes­kus­kou­lul­la, jos­sa ruo­ka lai­tet­tiin tuol­loin alus­ta saak­ka iha­nien keit­tä­jien toi­mes­ta. Ruo­ka oli hyvää. Eri­tyi­ses­ti uuni­mak­ka­ra ja peru­na­muusi oli­vat her­kul­li­sia. Ruo­ka­las­sa istut­tiin luo­kit­tain aak­kos­jär­jes­tyk­ses­sä ja aikaa syö­mi­seen oli riittävästi.

Kai­kil­ta osin aika ei ole kui­ten­kaan kul­lan­nut muis­to­ja­ni. Muis­tan, että til­li­li­ha oli ruo­ka­la­ji, jota en voi­nut ymmär­tää. Pojat kut­sui­vat ruo­kaa stil­li­li­hak­si, ja sil­lä nimel­lä se edel­leen­kin kul­kee mie­les­sä­ni. Tuo oudon väri­tön ja limai­nen eväs, joka ei hur­raa­huu­to­ja näl­käi­ses­sä mie­les­sä aiheuttanut.

Ammat­ti­kor­kea­kou­luo­pin­to­jen alkaes­sa tör­mä­sin koko­naan minul­le uuteen ja tun­te­mat­to­maan ruo­ka­la­jiin, sipat­tiin. Mitä ihmet­tä!? Jon­kin­lai­nen val­ko­kas­ti­ke ja kink­ku­vii­pa­lei­ta. Ei men­nyt jat­koon sekään.

Vas­ti­kään luin Uni­le­ver Food Solu­tion­sin teet­tä­mäs­tä kyse­lys­tä, jos­ta sel­vi­si, että en ole yksin til­li­li­ha­ko­ke­muk­se­ni enkä uuni­mak­ka­ra­muis­to­ni kanssa.

Vaik­ka kou­lu­ruo­ka­lis­tat ovat muut­tu­neet kou­lua­jois­ta­ni, kuu­lu­vat uuni­mak­ka­ra, peru­na­muusi, liha­pul­lat ja maka­ro­ni­laa­tik­ko edel­leen kou­lu­lais­ten suo­sik­kien jouk­koon. Ikä­vim­mät muis­tot liit­ty­vät tut­ki­muk­sen mukaan til­li­li­haan. Verio­hu­kai­set, jau­he­mak­sa­pih­vit, mak­sa­laa­tik­ko, kaa­li­keit­to ja kaa­li­raas­te eivät nekään ole vuo­sien aika­na kuu­lu­neet kou­lu­lais­ten suosikkeihin.

Oli miten oli, nykyi­sel­lään oli­sin äärim­mäi­sen tyy­ty­väi­nen, jos joku lait­tai­si minul­le joka päi­vä ruu­an val­miik­si. Kesäl­lä voi onnek­si gril­lail­la ja ottaa näin hiu­kan ren­nom­min ruu­an­lai­ton suhteen.