Vuonna 1940 näihin aikoihin kevättalvella oli kulunut parisen viikkoa siitä, kun marraskuussa 1939 alkanut sota oli päättynyt Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Sitä alettiin myöhemmin nimittää talvisodaksi.
Kuten Ukraina nyt, oli Suomi tuolloin koko maailman kiinnostuksen kohteena. Maassa oli suuri joukko länsimaisia lehtimiehiä. Sotahistorioitsijoita ja ‑harrastajia kiinnostaa yhä suuresti esimerkiksi Raatteentien tapahtumat. Talvisotaa ja nyt meneillään olevaa sotaa Ukrainassa ei ehkä turhaan verrata toisiinsa. Jotain kohtalonomaista on siinäkin, että Raatteentiellä tuhoutui suuri joukko sinne määrättyjä ukrainalaisia joukkoja.
Ukraina käy sankarillista taistelua laitonta hyökkääjää vastaan, kuten Suomi talvisodassa. Ja kuten Ukrainassa nyt, ei voimiltaan paljon suuremman hyökkääjän sotamenestys näyttänyt aluksi talvisodassakaan erityisen hyvältä. Neuvostoliittokin suostui lopulta rauhaan ja Suomenkin oli se hyväksyttävä voimien vähetessä.
Jollei talvisodan rauhaa olisi saatu aikaan, olisi Suomi lopulta hävinnyt sodan jättimäiselle naapurilleen. Ilman rauhansopimusta Suomesta olisi voinut tulla neuvostotasavalta, kuten Ukraina oli. Sellaisena Suomi olisi pysynyt ehkä 1990-luvun alkuun saakka.
Suomi menetti talvisodassa 26 000 kansalaistaan kaatuneina ja kadonneina. Haavoittuneita oli yli 40 000. Lisäksi Suomi joutui luovuttamaan alueitaan, ja sadattuhannet suomalaiset menettivät kotinsa. Siviilejä sai surmansa Neuvostoliiton pommituksissa. Voi vain arvailla, kuinka suureksi Ukrainan menetysten tragedia kasvaa.
Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen perustui suurvaltojen etupiiriajatteluun ja valheille. Samanlaisen prosessin kohteeksi joutui nyt Ukraina. Se tuntuu käsittämättömältä Euroopassa vuonna 2022.