Toi­mit­ta­jal­ta: “Sua saa aina hävetä!”

Muis­tan huu­dah­ta­nee­ni kysei­sen lauseen nuo­re­na usein omal­le äidil­le­ni. Vie­lä useam­min ajat­te­lin niin mie­les­sä­ni. Mil­loin hävet­ti äidin ympä­ri vuo­den koto­na jalas­sa pysy­vät pyö­räi­lys­hort­sit tai toru­va äänen­pai­no, jol­la hän yrit­ti saa­da minut käyt­täy­ty­mään ihmis­ten ilmoil­la ja mil­loin ihan vain äidin tapa olla, puhua tai tun­keu­tua sovi­tus­kop­piin kat­so­maan istuu­ko vaa­te. Olin var­ma, ettei mui­den äidit olleet yhtä nolo­ja. Eikä iskä ollut nolo, vaik­ka hän viet­ti koto­na aikaa ihan samal­la taval­la aina samois­sa vio­le­teis­sa verkkareissa.

Nyky­ään en ajat­te­le äitiä­ni nolo­na, vaan vah­va­na roo­li­mal­li­na, jon­ka nolol­ta tun­tu­nut­ta ute­liai­suut­ta vaa­lin nyt itses­sä­ni. Olin myös var­ma itse äidik­si tul­les­sa, etten tuli­si kos­kaan mois­ta häpeä-lausah­dus­ta oman jäl­ki­kas­vu­ni suus­ta kuu­le­maan. Minä, tren­di­käs äiti pukeu­dun kivas­ti koto­na­kin, puhun nuo­ri­son kiel­tä ja tun­nen jokai­sen uutuus­kap­pa­leen. Kuin­ka vää­räs­sä olin­kaan. Muka­vuu­den­ha­lui­suus, kii­rei­nen arki, vel­vol­li­suu­det ja miel­ty­mys 90-luvun musiik­kiin ovat teh­neet minus­ta äitini.

Oman tei­ni-ikäi­sen tyt­tä­re­ni mie­les­tä olen nyky­ään nolo ja lii­kaa kaik­kea. Toi­saal­ta olen lii­an van­ha käyt­tä­mään glit­te­ril­lä pääl­lys­tet­ty­jä croc­se­ja jul­ki­sil­la pai­koil­la ja toi­saal­ta olen kuu­lem­ma lii­an nuo­ri näyt­tääk­se­ni naa­maa­ni kesä­tans­seis­sa. Mikään ei ole hyvä ja ainoa pysy­vä on nolo äiti.

Väit­täi­sin­kin, että äitien (ja mik­sei isien­kin) teh­tä­vä on olla aina välil­lä nolo. Se kas­vat­taa las­ta sie­tä­mään epä­mu­ka­via tilan­tei­ta, hyväk­sy­mään eri­lai­sia per­soo­nia sekä ymmär­tä­mään, että nolous on ihan tur­val­li­nen tun­ne. Täy­tyy kui­ten­kin tode­ta, että kyl­lä tytös­tä pol­vi on paran­tu­nut ja väi­tän ymmär­tä­vä­ni hie­man parem­min oma­koh­tais­ten koke­mus­ten ansios­ta, miten nolok­si koet­tu­ja tilan­tei­ta voin äiti­nä yrit­tää vält­tää. Sii­hen riit­tää etten mene sovi­tus­kop­piin lap­sen olles­sa siel­lä, vaan tyy­dyn nätis­ti odot­ta­maan kopin ulko­puo­lel­la ja luot­taa lap­sen omaan näke­myk­seen vaat­teen istu­vuu­des­ta ja oikeas­ta koosta.

Anu Kaup­pi­la

anu.kauppila@rantapohja.fi