Muistan huudahtaneeni kyseisen lauseen nuorena usein omalle äidilleni. Vielä useammin ajattelin niin mielessäni. Milloin hävetti äidin ympäri vuoden kotona jalassa pysyvät pyöräilyshortsit tai toruva äänenpaino, jolla hän yritti saada minut käyttäytymään ihmisten ilmoilla ja milloin ihan vain äidin tapa olla, puhua tai tunkeutua sovituskoppiin katsomaan istuuko vaate. Olin varma, ettei muiden äidit olleet yhtä noloja. Eikä iskä ollut nolo, vaikka hän vietti kotona aikaa ihan samalla tavalla aina samoissa violeteissa verkkareissa.
Nykyään en ajattele äitiäni nolona, vaan vahvana roolimallina, jonka nololta tuntunutta uteliaisuutta vaalin nyt itsessäni. Olin myös varma itse äidiksi tullessa, etten tulisi koskaan moista häpeä-lausahdusta oman jälkikasvuni suusta kuulemaan. Minä, trendikäs äiti pukeudun kivasti kotonakin, puhun nuorison kieltä ja tunnen jokaisen uutuuskappaleen. Kuinka väärässä olinkaan. Mukavuudenhaluisuus, kiireinen arki, velvollisuudet ja mieltymys 90-luvun musiikkiin ovat tehneet minusta äitini.
Oman teini-ikäisen tyttäreni mielestä olen nykyään nolo ja liikaa kaikkea. Toisaalta olen liian vanha käyttämään glitterillä päällystettyjä crocseja julkisilla paikoilla ja toisaalta olen kuulemma liian nuori näyttääkseni naamaani kesätansseissa. Mikään ei ole hyvä ja ainoa pysyvä on nolo äiti.
Väittäisinkin, että äitien (ja miksei isienkin) tehtävä on olla aina välillä nolo. Se kasvattaa lasta sietämään epämukavia tilanteita, hyväksymään erilaisia persoonia sekä ymmärtämään, että nolous on ihan turvallinen tunne. Täytyy kuitenkin todeta, että kyllä tytöstä polvi on parantunut ja väitän ymmärtäväni hieman paremmin omakohtaisten kokemusten ansiosta, miten noloksi koettuja tilanteita voin äitinä yrittää välttää. Siihen riittää etten mene sovituskoppiin lapsen ollessa siellä, vaan tyydyn nätisti odottamaan kopin ulkopuolella ja luottaa lapsen omaan näkemykseen vaatteen istuvuudesta ja oikeasta koosta.
Anu Kauppila
anu.kauppila@rantapohja.fi