Jokihelmisimpukka, eli raakku, on ollut kuuma puheenaihe ja otsikoissa elokuun puolivälistä lähtien. Kenellekään ei liene enää epäselvää, että tämä harvinainen ja uhanalainen laji on korvaamaton vesistöjen puhdistaja ja lohen elinolojen ylläpitäjä.
Raakku on ajan saatossa harvinaistunut veden laadun heikkenemisen seurauksena. Syyt ovat ilmeiset; jokien perkaukset, vesivoimarakentamisen sekä metsä- ja suo-ojitukset. Aikoinaan myös helmenpyyti oli osasyyllinen katoon. Hyvästä helmestä saattoi saada rahaa vaikkapa parinsadan poron ostamiseen (Riitta Saarinen, Suomen luonto, 2007). Nykyisin helmiä raakkuun muodostuu ehkä yksi helmi tuhannessa raakussa.
Suomussalmen Hukkajoen tapaus on nyt poliisitutkinnassa törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Metsätöiden yhteydessä kuljetukset joen yli johtivat ehkä tuhansien simpukoiden tuhoon. Stora Enso on myöntänyt virheen ja selittänyt syiksi puutteellisen tiedonkulun ja arviointivirheiden ketjun.Virhe käy kalliiksi, sillä yhden raakun korvausarvo on noin 590 euroa.
Mitä tästä opimme? Tällaiset virheet eivät saa toistua. Tiedonkulun on oltava sujuvaa ja päätösten harkittuja. Kiire, säästöt ja voitontavoittelu eivät saa ohittaa näitä periaatteita, olipa kyse mistä tahansa elämän tai työn osa-alueista. Huolestuttavaa on, jos taustalla on välinpitämättömyyttä.
Tieto lisää tuskaa, tästä tapauksesta tietoa on saatu yllin kyllin. Aiheesta on saatu kissankorkuisia otsikoita ulkomaita myöten. Ruotsalainen uutistoimisto TT on otsikoinut tapauksen simpukkaverilöylynä (IS 24.8). Pelkäänkin, että massiivinen raakku-uutisointi kääntyy luonnonsuojelua vastaan. Ihmiset kyllästyvät, koska eivät jaksa enää kuulla raakuista. Vaikka asian käsittely on tärkeää ja eri asioiden suhteuttaminen vaikeaa, on ainakin itselleni järkyttävää kuulla päivittäin, että ihmisiin kohdistuvat verilöylyt jatkuvat Ukrainan ja Gazan sodissa – ja tähän olemme voimattomia vaikuttamaan.
auli.haapala(at)rantapohja.fi