Hankin ensimmäisen oman autoni hiukan ennen armeijaan menoa. 60-luvun kuplavolkkari lähti pakkasessakin käyntiin Hiukkavaaran parkkikentällä. Kaasuvaijeri vain tuppasi jäätymään niin, että kierrokset olivat korkealla jatkuvasti.
Kylmähän kupla oli. Jostain löytyi vanha webasto. Reikä vänkärin puolen etupeltiin tehtiin kirveellä ja vasaralla. Bensakanisteri tavaratilaan ja webastoon virtaa suoraan akusta. Kuplasta tuli kuuma, mutta kovasti bensanhajuinen.
Päivää ennen katsastusta VW:n moottorista meni mäntä poikki eikä katsastusviranomainen saanutkaan enää koskaan nähdä sitä. Vaihdoin kuplan automankkaan, jonka asensin seuraavaan ajopeliin, joka oli vuonna 1966 rekisteröity Ford Cortina.
Cortinassa oli omat persoonalliset piirteensä (lue: vikansa). Brittiautojen tapaan lahoaminen oli varmaankin alkanut heti, kun se oli ajettu ulos tuotantolinjalta. Koetin korjata pakkelilla bensatankkiakin. Cortinan kyydissä olijoita saattoi säikytellä kiskaisemalla kesken ajon vaihdekepin irti: “Pidätkö tuota vähän aikaa.” Cortinan ajonesto oli aika heikolla tasolla. Auton pystyi starttaamaan viisipennisellä. Riski startti siinä kyllä oli. Kerran bensa loppui sata metriä ennen määränpäätä. Panin vaihteen päälle ja starttasin. Auto rullasi perille.
Lopulta Cortina päätyi pihan perälle ja sieltä romuttamolle. Sen jälkeen autojen hankintaan tuli tauko ja olin niiden suhteen lainakannassa ja tietenkin rikoin yhden niistä tai ehkä se rikkoutui omia aikojaan. Tapaus harmittaa vieläkin.
Menopelejä on tietenkin ollut aika monta noitten autoiluni alkuvuosien jälkeen. Aika ehkä kultaa muistot, mutta jotain nykyautoja persoonallisempaa noissa vanhoissa kotteroissa oli. Niitten ärsyttävät viatkin ovat muuttuneet mielessäni hellyttäviksi ominaisuuksi.
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.