Täältä länsimaisesta demokratiasta käsin ei ole helppo hahmottaa, että meidän yhteiskuntamallimme ei olekaan niin vallitseva maailmassa kuin luulisi. Tietokirjailija Leif Sundström kirjoittaakin teoksessaan Rajaton valta – Modernin ajan diktaattorit Hitleristä Kim Jong-Uniin, että diktatuurit voivat tällä hetkellä melko hyvin. Noin 40 prosenttia maailman ihmisistä elää jonkinlaisessa diktatuurissa, ja valtioista noin joka kolmas voidaan katsoa diktatuuriksi. Ne voivat olla yksinvaltiaiden tai puolueiden tai muiden ryhmittymien diktatuureja.
Diktaattoriksi pyrkivällä on monia mahdollisuuksia tiellä valtaan. Joskus se voi tapahtua jopa vaalien kautta, mutta useimmiten tie raivataan juonitteluilla ja vähittäisellä hivuttautumisella. Lähes aina diktaattoriksi pyrkivä tarvitsee tuekseen maansa poliisin ja armeijan. Kun valtaan on päästy, alkaa vastustajen nitistäminen. Diktaattorien ja diktatuurien uhrit voi laskea ainakin kymmenissä miljoonissa.
Euroopassa diktatuurien aikakausi alkoi I maailmansodan jälkeen ja se kesti itäblokissa aina Neuvostoliiton hajoamisen kynnykselle saakka. Kaikki tunnistavat nimet Mussolini ja Hitler sekä Franco. Idässä hirmuvaltias oli Stalin. Lopulta koko maailma oli tulessa.
Suomessakin oli pyrkimyksiä fasistivaltaan ainakin Mäntsälän kapinaan vuonna 1932 saakka. Tiedättekö muuten, että tälläkin hetkellä suomalainen äärioikeisto on keräämässä varoja oman “kerhotalon” hankkimista varten. Keräys on nimetty Operaatio Kotkanpesäksi. Kotkanpesä oli aikoinaan Hitlerin lomapaikka ja tukikohta.
Ihmisyhteisöt ovat aina järjestäytyneet siten, että niillä on johto tai johtaja. Hälytyskelloja on kuitenkin syytä soittaa, kun joku alkaa vaatia “vahvaa johtajaa”. Kun “vahva johtaja” on päässyt valtaan, hän saattaa linjata, kuten aikoinaan Ugandan hirmuhallitsija Idi Amin: “Meillä on sananvapaus, mutta en voi luvata vapautta sanomisen jälkeen.”