Vietin viime viikolla vapaapäiväni linnunpönttötalkoissa. 89-vuotias äitini oli pyytänyt minua rakentamaan pönttöjä kanssaan. Juuri minut hän pyysi kaverikseen siksi, että minulla on hommasta vankasti kokemusta. Vietin alle kouluikäisenä päiviä isän sahalla. Pitääkseen minut pois raamisahan teristä ja tukkipinojen alta isän piti keksiä minulle tekemistä, joten hän laittoi minut naulaamaan linnunpönttöjä. Homma laajeni jopa siihen mittaan, että sain ensimmäisiä tienestejäni viereisessä kaupassa myydyistä pöntöistäni. Isosiskoni Ystäväni-kirjaan olen kirjannut tuolloin harrastuksekseni lintupönien teon. Siksipä perhepiirissämme linnunpönttöjä kutsutaan lintupöniksi.
Jokunen pönä on tullut tehtyä tässä välissäkin, mutta pitihän se muistin virkistämiseksi katsella netistä hieman rakentamisohjeita. Ihmeekseni luin, että jotkut linnut eivät ollenkaan kuljeta pönttöön pesänrakentamisaineksia. Näitä lintuja varten neuvottiin laittamaan pönttöön valmiiksi sahanpuruja tai muita vastaavia tarpeita. Olin aivan järkyttynyt lukemastani, koska en ollut koskaan kuullut asiasta. Arvelin sitten, että kyseessä täytyy olla uusavuttomat linnut, jotka haluavat pesänsä valmiiksi kalustettuna.
Jätimme äitin kanssa tekemämme pöntöt kalustamatta. Lentoaukoista teimme talitintinkokoisia. Asiasta erikseen huolehtimatta pönttöihin jäi sen verran myös tuuletusrakoja, ettei niistä mitään hometaloja pitäisi kehittyä.
Tuttava vinkkasi, että rakennetut linnunpöntöt tulee kirjata nettiin. En tiedä tarkoittiko hän muutaman vuoden takaista Ylen Miljoona linnunpönttöä ‑kampanjaa vai mitä kirjausta. Päätin kuitenkin, että näitä pönttöjä ei laiteta nettiin, vaan pelkästään puuhun. Siellä olisi nyt siis vapaita asuntoja tarjolla synnyinkotini ympäristössä.