Veera Kuosmanen kirjoitti viime viikolla Rantsikka ‑nuorten sivulla siitä, ettei jokaisen tarvitse olla “kympin” oppilas. Tunsin iloa, koska pystyin samaistumaan kirjoitukseen, kuten varmasti moni muukin.
Koin itse alemmuuden tunnetta läpi peruskoulun, sillä olin aina “vain” se seiskan oppilas. Lukuaineissa pärjäsin hieman paremmin muistini ansiosta. Silloin tällöin, kun aihe sattui kohdalleen niin sain 8 1/2 kokeesta ja tuntui, ettei siitäkään saanut olla ylpeä. Äkkiä koe reppuun eikä siitä sen enempää. Oli vaikea kuulla opettajan tai luokkakaverin suusta “Onko Anu vilkuillut toisten koepapereita, kun tuli tavallista parempi numero”.
En ole koskaan pitänyt itseäni tyhmänä tai huonompana ihmisenä koenumeroiden vuoksi, mutta lukemisesta huolimatta saadut huonot numerot saivat minut ajattelemaan, etten kuulu koulunpenkille. Numeroihin vaikutti myös adhd, jonka ansiosta muistan kaiken, mutta en välttämättä osaa hyödyntää muistamaani oikein. Tämä näkyi erityisesti matematiikassa, jossa osasin laskea laskut päässäni, mutta en paperille. Ja paperille oikeilla kaavoilla oikein lasketut laskut olivat ainoita, joilla oli vaikutusta numeroihin. Sama toistui englannin opiskelussa. Puhun sujuvaa englantia ja luen suurimman osan kirjoista englanniksi. Kuitenkin ainoa asia mikä numeroihin tuntui vaikuttavan on oikea taivutusmuoto ja täydellinen kielioppi, jota en todellakaan hallinnut. Sama toistui äidinkielessä.
Täydellistä kielioppia en vieläkään hallitse, mutta kirjoitan työkseni ja olen oppinut käyttämään hyvää muistiani ja laajaa yleistietämystä hyväkseni. Olen täysin samaa mieltä Veeran kanssa myös siitä, että koenumero ei korreloi ihmisen persoonaa, arvoa tai kokonaisvaltaista älykkyyttä. Unelmat voi saavuttaa huonommillakin arvosanoilla. Olisipa joku kertonut sen minulle jo peruskoulussa, olisin säästynyt monelta turhautumisen hetkeltä.