Kiiminkiläinen Alpo Leppälä osallistui kutsuntoihin 18-vuotiaana syyskuussa 1942. Kuukautta myöhemmin hän ilmoittautui ohjeen mukaisesti Oulun kasarmilla.– Samana yönä meidät vietiin Limingan emäntäkoululle kahden kuukauden koulutukseen. Sieltä meidät kuljetettiin Hyrynsalmen kautta suoraan rintamalinjoille Uhtuan suunnalle.
Leppälä oli jatkosodassa pahoissa paikoissa.
– Olin siellä aivan keulilla tulenjohtoporukassa. Tapahtumat ovat minulla muistilokeroissa niin, etteivät ne unohdu koskaan. En minä niistä tympeistä asioista halua kuitenkaan puhua. En ole niistä oikein kenenkään kanssa puhunut.
Naama meni rikki
Helmikuussa 1944 Leppälä haavoittui Röhöntiellä.
– Naama meni rikki. Pääsin itse juoksuhautaa pitkin korsulle. Sieltä minut kuljetettiin kolmensadan metrin päässä olevaan hoitopaikkaan, jossa haavat puhdistettiin ja sidottiin. Sen jälkeen minut vietiin bussilla Hyrynsalmelle koululle perustettuun sotasairaalaan, jossa sain puhtaita kamppeitakin päälle.
Hyrynsalmella todettiin, että Leppälän olisi päästävä pian sairaalaan Ouluun.
– Sanoivat, että pitäisi mennä aika nopeaa Ouluun. Sanoin, että sehän on aivan teidän vallassa, kuinka nopeasti minä sinne pääsen. He kysyivät, osaanko mennä Oulun rautatieasemalta sairaalaan vanhalle läänille.
Leppälä sanoi osaavansa reitin, joten hänet vietiin Hyrynsalmella junaan, jolla hän matkusti kasvot paketissa vain toinen silmä näkyvissä Ouluun ja käveli sairaalaan.
Sairaalassa oli vastassa tuttu lääkäri.
– Olin vienyt lapsena tohtori Kiianmiehelle maitoa, kun hän mökkeili ja metsästi Kiimingissä.
Tuttu lääkäri helpotti tilannetta, mutta se, että sairaalassa oli töissä kuusi seitsemän tuttua tyttöä, jotka olivat koulukavereita Kiimingistä, ei ollut mukavaa.
– En ollut vielä kahtakymmentä vuotta täyttänyt, ja olin siellä naama rikki, kyllä minua hävetti.
Leppälällä oli sirpaleita niin silmässä kuin korvassakin, jossa se on edelleen kuulohermossa. Toinen silmä on lasinen.
– Minut laitettiin kotiin 12 vuorokauden toipumislomalle, vaikka en olisi niin halunnutkaan. En ehtinyt olla kotona kuin muutaman päivän, kun minulla tuli pää aivan hirveän kipeäksi.
Leppälän oli päästävä sairaalaan. Kulkupeliä ei meinannut löytyä ja matkanteko meinasi tyssätä alkuunsa.
– Tiemestari Alakokkare lupasi viedä minut lava-autollaan sairaalaan. Kotonaollessani saksalaiset olivat kuitenkin tulleet ja miinoittaneet Kiiminkijokisillan. He olisivat päästäneet sillan yli Alakokkareen ja auton, mutta ei minua, koska olin sotilasasussa. Sanoin Alakokkareelle, että laittaudu sinä autoon valmiiksi ja paina kaasua samantien kun minä istun autoon.
Auto matkustajineen pääsi sillan yli ja Leppälä sairaalaan, jossa joutui heti leikkauspöydälle.
– Silmä poistettiin paikallispuudutuksessa. Tunsin ja näin kaiken, eikä se ollut oikein mukavaa. Kahden viikon päästä laitettiin tilalle lasisilmä.
Leppälä toipui haavoittumisen aiheuttamista vammoista kohtuullisesti, mutta sitten iski sairaalabakteeri, joka vei miehen huonoon kuntoon ja venytti sairaalareissun vuoden mittaiseksi.
– Saksalaiset ottivat meiltä linjat haavoittuessani ja meidän porukat lähtivät Kannakselle. Minun sotani päättyi kuitenkin haavoittumiseen, enkä kerennyt pohjoisenkaan reissulle.
Kohtalo oli vain hyväksyttävä
Kotiuduttuaan Leppälä vetäytyi neljän seinän sisälle.
– Nolotti lähteä kotoa mihinkään. Olin nuori poika ja olisin halunnut olla niin kuin toisetkin. Sitten oli hyväksyttävä, että tapahtui mitä tapahtui, ja se oli minun kohtaloni.
Lopulta Leppälä rohkaistui lähtemään metsätöihin.
– En kuitenkaan oppinut teroittamaan sahaa niin, ettei se olisi puoltanut. Sanoin kotonani käyneelle tutulle piirityönjohtajalle, etten minä pöllinteolla elä, joten voisiko hän antaa kottia niin, että ostaisin hevosen.
Piirityönjohtaja lupasi rahat ja antoi vielä hyvän savotankin niin, että Leppälä pääsi tukevammin kiinni leivänsyrjään. Sittemmin mies osti kuorma-auton ja maansiirto- ja kuljetustöistä tuli elinkeino. Hän myös avioitui ja sai vaimonsa Kirstin kanssa yhdeksän lasta. Nyt Leppälä on ollut leskenä jo parikymmentä vuotta.
Rintamalla ei politiikkaan sotkeuduttu
Sodan jälkeen ei sotaveteraaneja arvostettu, mutta viime vuosikymmeninä asia on korjaantunut.
– Meidän sotainvalidien kunnioituksesta ja kotona asumisesta kyllä huolehditaan. Täällä käy siivooja ja kodinhoitaja ja ruoka tuodaan kotiin. Tuntuu välillä, että huolehditaanko meistä vähän liikaakin, Leskelä miettii.
Sotainvalideille on jo pitkään kuulunut koti- ja avopalveluita. Veteraanijärjestöjen tavoitteena on ollut saada laki, joka takaisi samat edut myös rintamaveteraaneille. Nyt lakialoite on hyväksytty eduskunnassa ja se tullenee voimaan vuoden kuluttua.
Leppälää harmittaa, että politiikka on aika ajoin sotkeutunut veteraanitoimintaan. Hän ei ymmärrä, miksi Suomessa on tarvittu useita veteraanijärjestöjä.
– Yhdistyksiä on monenlaisia, enkä halua moittia ketään. Yhteinen asia kuitenkin on kyseessä. Ei rintamallakaan poliittisia suuntauksia katsottu missään vaiheessa. Siellä ei kaveria jätetty.
94-vuotias sotaveteraani toivoo, ettei sota-aikaa tulisi enää koskaan.
– Kun 18-vuotaana joutuu sotaan, niin kyllä siellä on monta kertaa äitiä ikävä. Näyttää vain olevan, että mitä kouluakäyneempää kansasta tulee, sitä raaempia asioita ihmistä varten keksitään. Ihminen on loppujen lopuksi melko tyhmä, vaikka viisaaksi luullaan.