Lap­suu­de­nys­tä­vät Lem­pi ja Elii­sa löy­si­vät toi­sen­sa yli 70 vuo­den jälkeen

Ran­ta­poh­jas­sa jul­kais­tiin kesä­kuus­sa jut­tu, jos­sa Ruot­sis­sa asu­va 82-vuo­tias Lem­pi Bagg­ström muis­te­li ja etsi lap­suu­den­ai­kais­ta rakas­ta ystä­vään­sä Elii­sa Kar­ja­lais­ta. Molem­pien tyt­tö­jen per­heet asui­vat Pate­nie­men See­lan­nis­sa 1930–40-luvuilla.

Lyhyes­tä mut­ta tii­viis­tä ystä­vyy­des­tä Lem­pil­le on jää­nyt läm­pi­miä ja rak­kai­ta muis­to­ja kave­ris­taan, jota hän on eten­kin vii­me vuo­si­na muis­tel­lut pal­jon. Lem­pi Bagg­ström miet­ti, miten sai­si yhtey­den ystä­vään­sä tai tie­to­ja sii­tä, miten hänen elä­män­sä on mennyt.

Hän päät­ti soit­taa Ran­ta­poh­jaan. Sama­na päi­vä­nä kun jut­tu jul­kais­tiin, toi­mi­tuk­seen soit­ti Elii­san tytär Eini Lau­no­nen Kiimingistä.

– Huo­ma­sin artik­ke­lin ja sii­nä ker­ro­tut asiat alkoi­vat tun­tua niin tutuil­ta, että arva­sin etsi­tyn tytön ole­van äiti­ni Elii­sa Kar­ja­lai­nen, nykyi­sin Sipo­la. Minul­le tuli tun­ne, että iha­naa, voi­ko tämä olla totta!

Eini Lau­no­nen ker­too, että hänen äitin­sä oikea nimi on Eli­sa­bet, mut­ta hän­tä on kut­sut­tu Elii­sak­si ja myö­hem­min myös lem­pi­ni­mel­lä Ellu. Nyt 84-vuo­ti­aa­na Elii­sa Sipo­la asuu hoi­va­ko­dis­sa Muhok­sel­la, jon­ne hän muut­ti vuo­si sit­ten lii­kun­ta­ky­vyn heikennyttyä.

– Äiti­ni on ker­to­nut pal­jon lap­suus­ajois­taan. Olin myös kuul­lut sii­tä, kuin­ka sota-aika­na tytöt juok­si­vat yhdes­sä suo­jaan Oulun pom­mi­tuk­sia, mitä myös Lem­pi oli muistellut.

Lem­pi Bagg­strö­min saa­tua tie­don ystä­väs­tään Elii­sas­ta, hän ei ollut uskoa kuu­le­maan­sa. Puhe­lin­nu­me­roi­ta vaih­det­tiin ja ensim­mäi­sen ker­ran “tytöt” soit­ti­vat toi­sil­leen juhannusaattona.

Lem­pin tarina

Lem­pi Bagg­ström omaa­su­kua Kon­tu tuli pie­ne­nä tyt­tö­nä per­heen­sä kans­sa pako­lai­se­na Vie­nan-Kar­ja­las­ta Pate­nie­meen. Per­hee­seen syn­tyi kym­me­nen las­ta, jois­ta muu­ta­mat kuo­li­vat jo ihan pieninä.
Lem­pin isä Pek­ka Kon­tu oli hyvin­kin tun­net­tu kul­ku­kaup­pias, jon­ka elä­män­ker­taa on näil­lä seu­duil­la myös kir­jat­tu muis­tiin. Isä titu­lee­ra­si itse­ään jos­kus “kaup­pa­neu­vos Konnuksi”.

– Ystä­vä­ni Kaa­ri­na lähet­ti minul­le leh­tiar­tik­ke­lin, jos­sa oli mai­nit­tu myös isä­ni. Samoin Osmo Kaup­pi­la lähet­ti kir­joit­ta­man­sa kir­jan, jos­sa oli tari­noi­ta alu­een ihmi­sis­tä, myös isäs­tä­ni, ker­too Lem­pi Baggström.

– Olen näis­tä muis­tois­ta erit­täin kiitollinen!

Aikoi­naan idäs­tä tul­lei­siin pako­lai­siin ei aina suh­tau­dut­tu suo­peas­ti. Aika ja olo­suh­teet oli­vat kai­kil­la huo­not. Kon­tun per­heen­jä­se­net muut­ti­vat nimen­sä suo­ma­lais­pe­räi­sik­si, äiti tosin oli aina Dar­ja. Hän kuo­li Lem­pin olles­sa 8‑vuotias.

Lem­pi Bagg­ström muis­te­lee läm­möl­lä ystä­vyyt­tään Elii­san kans­sa ja käyn­te­jä hänen kodis­saan, mis­sä hän sai aina läm­pi­män vas­taan­o­ton. Lei­kit kävi­vät hyvin yksiin ja huu­mo­rin­ta­jua ja haus­kuut­ta­kin kek­sit­tiin. Tytöt leik­ki­vät käpy­leh­mil­lä ja tal­vel­la piir­te­li­vät enke­lin­ku­via lumeen, eihän mitään lelu­ja ollut. Monis­sa asun­nois­sa­kin oli maa­lat­tia. Kun Oulua pom­mi­tet­tiin, tytöt juok­si­vat yhdes­sä suo­jaan. Käsi toi­sen kädes­sä he tun­si­vat turvaa.

– Sit­ten per­heem­me hajaan­tui, oli pak­ko läh­teä elan­toa etsi­mään. Minä läh­din 14-vuo­ti­aa­na rep­pu seläs­sä maa­il­mal­le. Nukuin mil­loin mis­sä­kin, jos­kus sil­lan alla ja jos­kus jopa pah­vi­laa­ti­kos­sa. Töi­tä löy­tyi talois­ta, tein myös ompe­luk­sia, muis­te­lee Lempi.

Elä­mä kul­jet­ti työn peräs­sä eri puo­lil­le Euroop­paa. Lem­pi-tyt­tö­nen tis­ka­si, sii­vo­si ja teki hei­nä­töi­tä. Aika Itä­val­las­sa Wie­nis­sä oli iha­naa aikaa. Töi­tä löy­tyi myös hyväs­tä ravin­to­las­ta. Eten­kin ees­ti­läis­ten ja sak­sa­lais­ten kans­sa löy­tyi usein hyvä yhtei­nen sävel. Jopa niin, että yhtei­siä esiin­ty­mi­siä­kin oli lau­lun ja soi­ton merkeissä.

Lem­pi Bagg­ström asuu nykyi­sin yksin omas­sa kodis­sa Tuk­hol­mas­sa. Lap­sia on kol­me, jois­ta yksi on kuol­lut. Tytär asuu lähis­töl­lä, poi­ka vähän kau­em­pa­na Ruot­sis­sa. Vii­mek­si hän on työs­ken­nel­lyt sosi­aa­lia­lal­la ja koh­dan­nut niin työs­sään kuin arjes­saan­kin hyvin monen­lai­sia ihmi­siä. Tuk­hol­mas­sa hän viih­tyy hyvin. Kau­pun­ki on yksi kau­neim­mis­ta mitä hän on nähnyt.

– Tyk­kään teh­dä pal­jon käsi­töi­tä. Kudon suk­kia ja lapa­sia Vie­nan-Kar­ja­laan, hän ker­too. Apu­na käsi­töi­tä teh­des­sään hän käyt­tää suurennuslasia.

Pate­nie­men suun­taan on yhteyk­siä edel­leen Kaa­ri­na-ystä­vän kans­sa. Vii­mei­ses­tä käyn­nis­tä Oulun seu­dul­la on kulu­nut kui­ten­kin jo monia vuosia.

– Eten­kin vii­me aikoi­na mie­lee­ni on tul­lut myös Elii­sa, ja olen muis­tel­lut hän­tä pal­jon. Sii­tä syn­tyi halu etsiä häntä.

Elii­san tarina

Elii­sa Sipo­la, omaa­su­kua Kar­ja­lai­nen, on asu­nut koko ikän­sä Kel­los­sa. Les­kek­si hän jäi nel­jä vuot­ta sit­ten. Hänen mie­hen­sä oli Väi­nö Sipo­la ja per­hee­seen syn­tyi kaik­ki­aan vii­si las­ta. Sipo­loil­la oli pien­ti­la Kel­los­sa, mut­ta paris­kun­ta kävi myös muu­al­la ansio­työs­sä. Elii­sa työs­ken­te­li nuo­re­na Pate­nie­men sahan lau­ta­tar­hal­la, oli kotiäi­ti­nä ja työs­ken­te­li keit­tiöil­lä, oli Espel­lä (täk­ki- ja tyy­ny­teh­taal­la) rou­hi­ja­na ja Hau­ki­pu­taan kun­nan kotipalveluissa.

Vuo­den ver­ran Elii­sa Sipo­la on asu­nut Muho­sel­la hoi­va­ko­dis­sa, mis­sä per­heen sisa­rus­par­ves­ta jäl­jel­lä ole­va tytär Eini Lau­no­nen käy tapaa­mas­sa äiti­ään pari kol­me ker­taa viikossa.

– Juhan­nuk­se­na Lem­pi ja Elii­sa puhui­vat puhe­li­mes­sa kes­ke­nään ensim­mäi­sen ker­ran. Äiti odot­ti puhe­lua aamus­ta alkaen. Seu­raa­vas­ta puhe­lus­ta sovit­tiin jo, ja olen hou­ku­tel­lut Lem­piä tule­maan jos­kus käy­mään tääl­lä vie­rai­lul­la, ker­too Eini Launonen.

Hän ker­too ole­van­sa hyvin iloi­nen, että Elii­sa ja Lem­pi löy­si­vät toi­sen­sa vuo­si­kym­men­ten jälkeen.

– Tämä tun­tuu aivan ihmeel­tä, sanoo Lau­no­nen ja jatkaa:

– Äiti­ni voi ja viih­tyy hoi­va­ko­dis­sa hyvin. Juhan­nuk­se­na sau­not­tiin oikein vih­tan kans­sa, hän kertoo.

Elii­sa Sipo­la on täyt­tä­nyt kesä­kuus­sa 84 vuot­ta. Kir­kon­kir­joi­hin hänen syn­ty­mä­päi­vän­sä on kui­ten­kin mer­kit­ty heinäkuulle.

– Voi­daan siis viet­tää aina kah­det synt­tä­rit, tytär iloitsee.