Kol­mas Hei­nä­hat­tu ja Vilt­ti­tos­su ‑elo­ku­va antaa lap­si­näyt­te­li­jöil­le tilaa

Hei­nä­hat­tu ja Vilt­ti­tos­su ovat kir­jai­li­ja­si­sa­rus­ten Sinik­ka ja Tii­na Nopo­lan luo­ma las­ten­kir­ja­sar­ja. Elo­ku­via kir­jois­ta on teh­ty tähän men­nes­sä kak­si: Hei­nä­hat­tu ja Vilt­ti­tos­su vuon­na 2002 sekä Hei­nä­hat­tu, Vilt­ti­tos­su ja Ruben­sin vel­jek­set vuon­na 2017. Nyt elo­ku­va­teat­te­rei­hin saa­puu sar­jan tuo­rein osa Hei­nä­hat­tu, Vilt­ti­tos­su ja ärhäk­kä koululainen.

Las­te­ne­lo­ku­vil­le tyy­pil­li­seen tapaan uusi elo­ku­va tuo muka­naan myös uusia kas­vo­ja. Ruben­sin vel­jek­sis­sä esiin­ty­neet Nii­na Lah­ti­nen, Joo­nas Nord­man, Kris­se Sal­mi­nen ja kump­pa­nit palaa­vat roo­lei­hin­sa, mut­ta pää­osis­sa näh­dään täl­lä ker­taa pai­kal­lis­ta­kin väriä: Hei­nä­ha­tun roo­lis­sa näh­dään oulu­lai­nen Eme­lia Levy, joka on tut­tu muun muas­sa kesä­teat­te­rin lavoil­ta. Vilt­ti­tos­sun roo­lis­sa näh­dään Kan­kaan­pääs­tä kotoi­sin ole­va Matil­da Pirt­ti­kan­gas.
Nuo­ret näyt­te­li­jät tun­nus­tau­tu­vat molem­mat kir­ja­sar­jan ystä­vik­si. Molem­mat ker­to­vat luke­neen­sa niis­tä useam­man kuin ovat viit­si­neet las­kea. Yhtä suo­sik­kia on mah­do­ton­ta sanoa.
— Kir­jois­sa paras­ta on se, että niis­sä tapah­tuu koko ajan. Mikään koh­ta ei jää tyl­sis­tyt­tä­mään, Matil­da Pirt­ti­kan­gas kuvailee.

Tytöt ker­to­vat har­ras­ta­van­sa pal­jon eri­lai­sia tai­teen­la­je­ja, mut­ta elo­ku­van pää­roo­leis­sa he oli­vat molem­mat nyt ensim­mäis­tä ker­taa. Koke­mus oli mie­lui­sa. Tytöt ker­to­vat pitä­neen­sä eri­tyi­ses­ti sii­tä, että uudes­sa elo­ku­vas­sa Hei­nä­ha­tul­la ja Vilt­ti­tos­sul­la on isom­pi roo­li kuin edel­li­ses­sä elokuvassa.

– Tämä elo­ku­va on vähän enem­män kuin se ensim­mäi­nen elo­ku­va. Se on vähän surul­li­nen, aina­kin Hei­nä­ha­tul­le, Eme­lia Levy kertoo.

Elo­ku­vas­sa Hei­nä­hat­tu on juu­ri aloit­ta­nut kou­lun­käyn­nin. Tämä luon­nol­li­ses­ti har­mit­taa nuo­rem­paa Vilt­ti­tos­sua, joka ei haluai­si viet­tää päi­vi­ään yksin koto­na iso­si­kon olles­sa kou­lus­sa. Erää­nä päi­vä­nä Vilt­ti­tos­sul­le tar­jou­tuu mah­dol­li­suus sekoit­taa Hei­nä­ha­tun suun­ni­tel­mat, mis­tä seu­raa­kin pal­jon suu­rem­pi sekasorto.

– Elo­ku­va ker­too kateu­des­ta ja ulko­puo­lel­le jää­mi­sen pelos­ta, tii­vis­tää elo­ku­van ohjaa­ja Len­ka Hells­tedt.
Len­ka Hells­tedt on pit­kän lin­jan elo­ku­va-ammat­ti­lai­nen, joka on työs­ken­nel­lyt perä­ti nel­jäl­lä vuo­si­kym­me­nel­lä. Hänen menes­ty­neim­mät työn­sä, Minä ja Mor­ri­son (2001) ja Maa­ta meren alla (2009) ovat olleet alle 30-vuo­tiai­den nais­ten kas­vu­ta­ri­noi­ta. Nyt hän pää­si tart­tu­maan ensim­mäis­tä ker­taa las­te­ne­lo­ku­van lajityypiin.

Hells­tedt ker­too itse kas­va­neen­sa Pep­pi Pit­kä­tos­su ‑kir­jo­jen paris­sa. Hänen mukaan­sa Hei­nä­ha­tun ja Vilt­ti­tos­sun maa­il­mas­sa on jotain saman­kal­tai­suut­ta kuin Astrid Lingre­nin klassikoissa.

– Hei­nä­ha­tun ja Vilt­ti­tos­sun yti­mes­sä on dile­ma sii­tä, pitäi­si­kö olla kilt­ti vai tuh­ma. Se on hyvin aja­ton ja uni­ver­saa­li tee­ma, johon on help­po samaistua.
Elo­ku­va­his­to­rian var­hai­nen pio­nee­ri D.W. Grif­fith tote­si aikoi­naan, että elo­ku­van­te­ki­jän ei pitäi­si kos­kaan teh­dä töi­tä “las­ten tai eläin­ten kans­sa”. Aja­tus saa ohjaa­jan nau­rah­ta­maan. Hän antaa mie­lel­lään täy­den tun­nus­ten nuo­ril­le näyt­te­li­jöil­leen ja koros­taa, miten muka­va hei­dän kans­saan oli työskennellä.
– Lap­set ovat hyvin mut­kat­to­mia työ­ka­ve­rei­ta. Näyt­te­le­mi­nen on lap­sil­le kuin vaka­vaa leik­kiä, tote­aa Len­ka Hellstedt.