101-vuo­ti­aan Hil­ja Huo­ta­rin muistolle

Hil­ja eli sään­nöl­lis­tä elä­mää ja hän oli Maria ja Kal­le Huo­ta­rin 7‑lapsisen per­heen kol­man­nek­si van­hin lap­si. Hil­ja oli sota-ajan lap­si, joka kul­ki sis­kon­sa Mir­jan kans­sa kah­dek­san kilo­met­rin mat­kan Oijär­ven kou­lul­le ilma­var­tioon. Tou­ko­kuus­sa 1945 Hil­ja jou­tui veneon­net­to­muu­teen, jos­ta ei vuo­si­kym­men­ten­kään jäl­keen puhut­tu. Per­heil­le tuli tie­to, että köy­hil­le per­heil­le oli­si När­räs­sä Oijär­ven toi­sel­la puo­lel­la sie­men­pe­ru­noi­ta, joi­ta Hil­ja ja naa­pu­rin Eeva läh­ti­vät hake­maan. Kan­ga­sa­hos­ta venet­tä hakies­sa kak­si muu­ta kylän nais­ta liit­tyi seu­raan. Jär­ven toi­sel­le puo­lel­le pääs­ty­ään, nai­set las­ta­si­vat peru­na­sä­kit naa­pu­rin mies­ten avul­la venee­seen ja läh­ti­vät mat­kaan. Puo­les­sa välis­sä mat­kaa lii­an ras­kaan las­tin yllät­ti ukkos­myrs­ky, jon­ka seu­rauk­se­na kak­si muu­ta nais­ta huk­kui­vat, Hil­ja ja Eeva selvisivät.

Hil­ja työs­ken­te­li savot­ta­käm­pil­lä kok­ki­na ja mie­het kiit­te­li­vät tai­ta­vaa ruo­an­lait­ta­jaa mait­ta­vis­ta ruois­ta. Hil­ja oli hyvä kok­ki. Hau­ki­pu­taal­le haet­tiin Simp­pu­laan van­hain­ko­tiin keit­tä­jää ja sin­ne hän pää­si­kin. Hil­ja muis­te­li Simp­pu­lan työ­ai­ko­ja pal­jon. Elä­kei­kään tul­les­sa Hil­ja pala­si koti­kon­nuil­le Oijär­vel­le, mis­sä hän asui naa­pu­rei­na kum­mi­tyt­tä­ren­sä, eli minun kans­sa. Minä työs­ken­te­lin Kie­va­ris­sa ja Hil­ja oli kova aut­ta­maan. Tuli aika, kun Hil­ja ei pys­ty­nyt asu­maan enää yksin ja toi­veis­sa oli pääs­tä ODL:n yksik­köön asu­maan, mut­ta tie vei Limin­gan Ves­per­ko­tiin. Hil­ja tun­si ikä­vää ja valit­ti tut­ta­vien puu­tet­ta ja pyy­si aina käymään.

Asuin Hil­jan ja äiti­ni äidin eli mum­mun luo­na yksi­vuo­ti­aas­ta saak­ka ja mum­mu sanoi aina, että Rai­li on aina tun­tu­nut omal­ta lap­sel­ta. Muis­tan Hil­jan otta­neen minut aina mukaan Hau­ki­pu­taal­le. Ran­ta­poh­ja tuli aina Hil­jal­le ja hänel­le oli tär­ke­ää lukea oman kylän asiois­ta. Hil­ja oli hyvä­sy­dä­mi­nen ja hän lait­toi aina ser­kuk­sil­le mek­ko­kan­kaat, jois­ta Hil­jan vel­jen vai­mo ompe­li tytöil­le mekot. Hil­ja muis­ti vii­mei­seen asti aina kum­mi­tyt­töön sekä hänen lap­sia ja lap­sen­lap­si­aan merkkipäivinä.

– Kum­mi­tä­din sydän oli puh­das­ta kultaa.

Rai­li Suomela