Vii­me vuo­sien par­haim­pien urhei­lu­ta­pah­tu­mien innoit­ta­ma­na tuli itsel­le­ni mie­leen Lon­toon olym­pia­lais­ten kei­hään­heit­to vuon­na 1948. Suo­men Tapio Rau­ta­vaa­ra voit­ti kei­hään­hei­ton kul­taa tulok­sel­la 69,77 met­riä. Tulos ei tie­ten­kään ollut kovin kak­si­nen, mut­ta liuk­kaal­la ja savi­sel­la vauh­din­ot­to­ra­dal­la kui­ten­kin voit­to­heit­to. Kor­va radios­sa kuun­te­lin kisat ja sii­tä alkaen olen ollut vank­ku­ma­ton urhei­lun ystävä.

Esi­kou­lun alkaes­sa kän­nyk­kä alkaa kuu­lua lap­sen vakio­va­rus­tei­siin ja pie­net eka­luok­ka­lai­set ovat jo itse­näi­ses­ti kou­lu­tiel­lä, ja vie­rek­käin kau­pan eteis­ti­lan lat­tial­la hei­tä istuu useam­pi kai­kil­la kädes­sään oma kän­nyk­kä, jota hil­jai­suu­den val­las­sa näppäillään.