Jokai­nen käyt­tää tie­ten­kin rahan­sa kuten tah­too, mut­ta meno on kyl­lä ollut vii­me kuu­kausi­na mel­koi­sen hur­jaa. Tul­lin tilas­tot nimit­täin ker­to­vat, että ulko­mai­nen verk­ko­kaup­pa on kuusin­ker­tais­tu­nut vii­me vuo­des­ta. Kii­nas­ta tulee lähe­tyk­sis­tä jo lähes 90 pro­sent­tia. Tänä vuon­na Suo­meen on tul­lut jo yli 25 mil­joo­naa lähe­ty­se­rää ulko­mail­ta mar­ras­kuu­hun men­nes­sä. Vii­me vuon­na eriä oli sama­na ajan­jak­so­na 4 miljoonaa.

Vii­me aikoi­na on riit­tä­nyt pal­jon päi­vit­te­lyä ja par­ran­pä­ri­nää (!) suo­ma­lai­sis­ta mie­his­tä. Suur­lä­het­ti­läät-yhtyeen monen muis­ta­maan hit­ti­kap­pa­lee­seen on ehkä kitey­tet­ty jotain mie­his­tä mies­ten näkö­kul­mas­ta, kovat on ole­te­tut odo­tuk­set: “Varak­kuut­ta tie­ten­kin on tar­peen tul­la, ja sekin mie­luum­min ansait­tu urhei­lul­la. Täy­del­li­nen kok­ki tulee olla tie­ten­kin. Tai­teen pitää kiin­nos­taa, olla vähän runol­li­nen­kin. Tar­peen tul­len ilman pai­taa täy­tyy teh­dä töi­tä. Kor­ja­ta autoo, lait­taa aitaa. Ja viet­tää syn­ti­siä öitä.”

Lii­ken­ne­muis­to vuo­si­kym­men­ten takaa. On loka-mar­ras­kuu. Menem­me tapaa­maan tut­ta­vaam­me, joka on suo­rit­ta­mas­sa varus­mies­pal­ve­lus­taan Oulun kasar­mil­la. Minä ajan.

Tuu­li- ja aurin­ko­voi­maa on kaa­voi­tet­tu ja raken­net­tu Suo­meen vauh­dil­la. Kenel­le voi­ma­lai­tok­sis­ta muo­dos­tu­vat kiin­teis­tö­ve­rot oikeas­taan kuu­lu­vat. Ja oli­si­ko niil­lä olta­va jotain vai­ku­tus­ta kun­nan mui­hin tuloi­hin, jos ne mene­vät kun­nal­le, kuten nyt. Täl­lais­ta asi­aa poh­di­taan valtiovarainministeriössä.

“Niil on pape­rit ja luvat ja val­kiat käjet ja lipe­vä on käyn­ti lär­ven, minä kun niil­le sel­kä­ni kään­sin, ne her­rat vei­vät jär­ven.” Noin lau­laa Mik­ko Ala­ta­lo hit­ti­kap­pa­lees­saan Leuh­kat eväät. Lau­lu tuli mie­lee­ni lukies­sa­ni Ran­ta­poh­jas­sa tänään jul­kais­ta­vaa, Anu Kaup­pi­lan kir­joit­ta­maa jut­tua Itä-Suo­men yli­opis­ton kyse­ly­tut­ki­muk­ses­ta. Sii­nä sel­vi­tet­tiin sitä koke­vat­ko esi­mer­kik­si tuu­li­voi­ma­kun­tien asuk­kaat saa­van­sa äänen­sä kuu­lu­viin, kun alueit­ten luon­non­va­ro­jen hyö­dyn­tä­mis­tä suunnitellaan.

Han­kin die­sel-Opel Astra­ni uute­na hel­mi­kuus­sa 2012. Hil­jat­tain pysäy­tin auton, kun mit­ta­riin pyö­räh­ti luku 399 999. Otin kuvan, lähe­tin lähi­pii­ril­le­ni ja kysyin pys­tyy­kö Ope­lil­la aja­maan 400 000 kilo­met­riä. Näkö­jään pys­tyy. Mai­nit­tu lähi­pii­ri­ni yrit­tää aika ajoin nos­tat­taa minul­le auto­kuu­meen ja tie­dus­te­lee, että mil­loin sinä Pek­ka han­kit uuden auton.

Mitä­pä jos meil­lä ei oli­si­kaan vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lui­ta. Voi­si olla puu­dut­ta­vaa, jos elo oli­si yhtä päi­vän­ta­saa­jan läm­pöä ja pais­tet­ta. Ehkä se sopi­si joil­le­kin, mut­ta kesän, syk­syn, tal­ven ja kevään vaih­te­lui­hin tot­tu­neel­le se oli­si kyl­lä tyl­sää. Mis­tä sitä osai­si edes puhua. Sääs­tä ei mon­taa sanaa oli­si vaih­det­ta­va­na. Suo­ma­lai­nen hil­jai­suus oli­si yhä syvempi.