Mir­ja Aat­sin­gin uutuus­kir­ja on muser­ta­van ajankohtainen

Kiiminkiläisen Mirja Aatsingin neljäs romaani Kaukana omat rannat kertoo sodanjälkeisestä elämästä haasteineen kaikkineen. Kirjan henkilöt avaavat maailmaa tavalla, joka saa pohtimaan, kertovatko menneet tarinat osaltaan nykyisyydestä. Aatsinki toteaa, että Ukrainan tapahtumat olivat usein mielessä keväisen kirjoitusprosessin aikana.(Kuva: Teea Tunturi)Kiiminkiläisen Mirja Aatsingin neljäs romaani Kaukana omat rannat kertoo sodanjälkeisestä elämästä haasteineen kaikkineen. Kirjan henkilöt avaavat maailmaa tavalla, joka saa pohtimaan, kertovatko menneet tarinat osaltaan nykyisyydestä. Aatsinki toteaa, että Ukrainan tapahtumat olivat usein mielessä keväisen kirjoitusprosessin aikana.(Kuva: Teea Tunturi)

03.11.2022 00:01

Kiiminki

Eva­kot, sota­lap­set, sota­van­git, uskon­to­jen yhteen­tör­mäyk­set, sopeu­tu­mi­sen haas­teet, vaa­ral­li­sen virus­tau­din leviä­mi­nen, pel­ko tule­vas­ta, hai­keus ja pie­net onnen het­ket ovat kii­min­ki­läi­sen Mir­ja Aat­sin­gin kir­jas­sa nii­tä tee­mo­ja, jot­ka on har­mil­li­sen help­poa sijoit­taa nyky­päi­vään, vaik­ka kir­ja ker­too 1950-luvun alun tarinaa.

Kau­ka­na omat ran­nat on Aat­sin­gin nel­jäs romaa­ni. Sen tapah­tu­mat sijoit­tu­vat Poh­jois-Poh­jan­maal­le, pie­neen kyläyh­tei­söön, jos­sa rin­nak­kain elä­vät Kar­ja­las­ta tul­leet eva­kot ja pai­kal­li­set asuk­kaat. Aat­sin­ki nos­taa tari­nan­sa ihmi­set tun­tei­neen ja haas­tei­neen esiin niin elä­väs­ti, että mie­leen nousee tois­tu­vas­ti väki­sin­kin se, miten saman­lai­sia tilan­tei­ta ukrai­na­lai­set juu­ri nyt jou­tu­vat elä­mään ja koh­taa­maan. Kir­jaa lukies­sa jou­tuu tuon tuos­ta­kin kysy­mään itsel­tään, miten on mah­dol­lis­ta, että tämä kaik­ki ele­tään yhä uudel­leen. Mik­si ei opi­ta mitään?

Kau­ka­na omat ran­nat ‑teok­sen jul­kis­ta­mis­ti­lai­suu­des­sa Kii­min­gin kir­jas­tol­la Mir­ja Aat­sin­ki ker­toi, että kir­jan nimi ker­too kai­pauk­ses­ta, kai­pauk­ses­ta Kar­ja­lan kun­nail­le. Pää­hen­ki­lök­si nousee Oili, jon­ka kaut­ta Aat­sin­ki kuvaa Kar­ja­lan muis­to­ja ja uuteen paik­kaan aset­tu­mi­sen vaikeutta.

– Sotien jäl­keen Suo­mes­sa oli 430 000 tän­ne rajan takaa paen­nut­ta. Kar­ja­lai­sia oli 407 000 ja lisäk­si ihmi­siä Pet­sa­mos­ta, Kuusa­mos­ta ja Sal­las­ta. Pyr­ki­mys oli, että siir­ty­mään pako­te­tut voi­si­vat aset­tua uusiin asuin­paik­koi­hin kylä­kun­nit­tain. Jos­sa­kin mää­rin se onnis­tui. Oulun lää­nin alu­eel­le sijoi­tet­tiin vähän yli 13 000 evak­koa, Aat­sin­ki ker­toi evak­kou­den laajuudesta.

Uudel­le alu­eel­le sopeu­tu­mis­ta vai­keut­ti­vat hänen mukaan­sa toi­sen­lai­nen uskon­to, eri­lai­set tavat sekä se, että val­tio oli uuden maan­han­kin­ta­lain mukaan otta­nut mai­ta pakol­la maa­no­mis­ta­jil­ta alueil­la, joil­le eva­koi­ta sijoitettiin.

Aat­sin­gin teos on kir­joi­tet­tu yleis­kie­lel­le, mut­ta sitä maus­ta­vat muu­ta­mat kar­ja­lan­kie­li­set repliikit.

– Kar­ja­lan kie­li on yksi lap­suu­te­ni kie­lis­tä ja halusin sitä kir­jaan mukaan. Olin kou­lu­kort­tee­ris­sa kah­dek­san vuot­ta erään kar­ja­lais­per­heen vint­ti­ka­ma­ris­sa, ja tuo­na aika­na kie­li tuli minul­le hyvin tutuksi.

Kir­ja ker­too myös sota­van­keu­des­ta, johon Aat­sin­gil­la on hen­ki­lö­koh­tais­ta kos­ke­tus­pin­taa sota­van­gik­si jou­tu­neen Arvo-enon­sa kautta.

– Suo­ma­lai­sia jäi van­geik­si kaik­ki­aan noin 4 000. Yksi heis­tä oli Arvo-eno­ni. Hän jäi nel­jän muun mie­hen kans­sa lin­jo­jen taak­se alku­ke­säl­lä 1944. Kyse­lin ainoal­ta elos­sa ole­val­ta tädil­tä­ni, mitä hän muis­taa Arvo-enon sota­van­keu­des­ta ja paluus­ta jou­lun aikoi­hin 1944.

Lisä­tie­toa Arvon sota­van­keu­des­ta Mir­ja Aat­sin­ki sai, kun hän löy­si samas­sa van­ki­ryh­mäs­sä olleen Paa­va­li Remah­lin muistelmat.

– Sii­nä ker­rot­tiin yksi­tyis­koh­tai­ses­ti viik­ko­jen vael­luk­ses­ta met­sis­sä, yksi oli haa­voit­tu­nee­na ja yksi jou­tui sinä aika­na ammu­tuk­si. Arvo-eno palasi.

Aat­sin­ki käsit­te­lee kir­jan tee­mo­ja ihmis­ten ja tapah­tu­mien kaut­ta. Kir­jas­sa kysy­myk­set saa­vat vas­tauk­set ja kadon­nei­den koh­ta­lot sel­viä­vät. Kau­ka­na omat ran­nat päät­tyy jou­lun aikaan, sil­lä Aat­sin­ki halusi lopet­taa kir­jan sees­tei­seen Tapa­nin­päi­vän tunnelmaan.

Hän sanoo, että kir­jan vii­mei­nen sana tuli suun­nit­te­le­mat­ta, sil­lä kevään kir­joi­tus­pro­ses­siin vai­kut­ti­vat väis­tä­mät­tä päi­vit­täi­set sota-uutiset.

– Sana on rau­ha, hän paljastaa.

Aat­sin­ki ker­too kir­joi­tus­pro­ses­sin aika­na elä­vän­sä hyvin voi­mak­kaas­ti kir­jan­sa hen­ki­löi­den ja kylän elämää.

– Minul­la menee aikaa pait­si näi­hin kir­jan ihmi­siin tutus­tu­mi­seen myös heis­tä luo­pu­mi­seen. Jos­sa­kin vai­hees­sa he suos­tu­vat jää­mään sin­ne kyläl­le omik­seen. Toi­von, että sit­ten jot­kut uudet asiat ja ihmi­set rupea­vat askar­rut­ta­maan miel­tä­ni. Aika näyt­tää, sitä ei voi kii­reh­tiä muu­toin kuin elä­mäl­lä valp­pain ajatuksin.

JAA TWIITTI PIN JAA