Hamppuköydestä punottu harvasilmäinen verkko, jonka alkuperäinen pituus on ollut neljä syltä (720cm), korkeus neljä kyynärää (240cm). Solmuväli on seitsemän tuumaa. Valmistusaika ajoittuu vuosien 1850 ja 1890 väliselle ajalle. Useat ”perinnönjaot” ovat viimeisen sadan vuoden aikana typistäneet verkon mittoja rajusti.
Valtakunnan maakuntalait säätivät jo 1600-luvun loppupuolella, että jokaisella talollisella tuli olla valmiina susiverkko, jonka pituus tuli olla neljä syliä ja korkeus neljä kyynärää. Myöhemmät pitäjäkohtaiset jahtisäännöt tarkensivat, että verkkoja tuli olla 10 syltä manttaalia kohden. Tämä merkitsi sitä, että yhden manttaalin talolla tuli olla verkkoja yhteensä 18 metriä. Mikäli tila lohkottiin kahtia, leikattiin susiverkkokin kahtia.
Eräiden määräysten mukaan kukin asukas, jolla oli lehmä tai hevonen, oli velvollinen ottamaan osaa pitäjän yhteiseen susijahtiin, minkä toimeenpanosta jahtivouti eli ”susien herra” kirkossa kuulutti tai lähetti susikapulaviestin kulkemaan talosta taloon. Tavallisimmin susijahdit toimeenpantiin keväällä tai sadonkorjuun jälkeen syksyllä, jolloin maaseutuväestöllä oli parhaiten aikaa moiseen ilonpitoon.
Susijahtipäivän aamuna huutomiehet levittäytyivät ruoduittain laajalle alueelle ja lähtivät rummut ja räikät tanassa meteliä pitäen etenemään verkon suuta kohti. Susiverkot yhdistettiin ja viritettiin tuttuihin edullisiin maaston kohtiin, yleensä vesistön rannan tuntumaan. Verkko ripustettiin riukujen ja poikkipuiden avulla sisäänpäin kaltevaksi v‑muotoiseksi seinämäksi. Olemassa olevia puita hyödynnettiin luonnollisesti verkon virittämisessä. Puolen kyynärän verran verkkoa makasi maassa, jotta suden etukäpälät ja pää takertuisivat verkkoon. Verkkoaidanteitten päädyissä ja sivuilla olevat vahtimiehet estivät susia kiertämästä verkon ympäri ja huudoin ja ampumalla pyrkivät säikäyttämään ohi pyrkivät sudet syöksymään kohti verkkoa. Verkon pussin perälle joutunut susi otettiin hengiltä keihästämällä, nuijimalla tai jopa ampumalla.
Verkkopyynti ei koskaan päässyt kansansuosioon Pohjois-Pohjanmaalla eikä susijahtiin tahtonut millään löytyä miehiä, ei sakon uhallakaan. Petoja pyydettiin pääasiassa vanhaan tapaan yksin tai muutaman erämiehen voimin. Tämä tapa tuottikin paremmin tuloksia kuin työlääksi koettu verkkopyynti.
Petoeläinten aiheuttamat kotieläinten menetykset olivat suuri koettelemus silloiselle köyhälle maaseudun kansalle. Varsinkin kun ei ollut mitään petoeläinvahinkojen korvausmenetelmiä ja koska tuho kohtasi usein vain muutamaa taloa. 1800-luvun alussa kymmenessä vuodessa petojen saaliiksi joutui Haukiputaalla ja Ylikiimingissä viisi nautaa ja sata lammasta, Alakiimingissä 5 nautaa ja 50 lammasta. Petotuhot eivät juuri vähentyneet vuosisadan puoliväliin mennessä.
Kiiminki-Seura r.y. aloitti vuoden 2021 syyskuussa Rantapohjassa Kuukauden esine ‑teeman mukaisen juttusarjan. Pääsääntöisesti kuukausittain ilmestyvässä jutussa esitellään vanhoja esineitä ja työkaluja sekä kerrotaan niiden käyttötarkoituksesta. Syyskuussa 2021 esittelyssä oli Kylänkapula eli oltermanninkapula, lokakuussa Kaulauslauta ja ‑tukki, marraskuussa entisajan teurastajan puukkosetti, joulukuussa Poron länget. Vuoden 2022 tammikuussa esiteltiin Luuluistimet, helmikuussa Jääsaha, maaliskuussa Hirvenhiihtäjän sukset, huhtikuussa Veteraanin sotamuisto 1808–1809, kesäkuussa Liitupiiput, heinäkuussa Suosukset ja Siipiviikate, marraskuussa Plootulaukku 1768 ja plootu ja joulukuussa Pläkkilyhty. Vuoden 2023 helmikuussa esiteltiin Tulenkuljettajan pakkula vuodelta 1716, maaliskuussa Rakennuskätkö, ”Kotivakuutus” 1850-luvun tapaan, huhtikuussa Täikampa, toukokuussa Riimukalenterirasia, kesäkuussa Tynnyrisaha, lokakuussa Tuulastusvälineet 1800-luvulta, marraskuussa Ryyppykupit 1700 ja 1800-luvuilta ja joulukuussa Kupparinkoneet. Nyt vuoden 2024 ensimmäisessä esittelyssä on Susiverkon katkelma 1800-luvulta.
Kiiminki-Seura on perustettu 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on mm. kotiseututietouden lisääminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen ja omatoimisuuden voimistaminen sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen. Näitä asioita Kuukauden esine juttusarja tukee, kertoo yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Matti Kontio.
Juttusarjan kuukauden esineen esittelee asian harrastaja ja johtokunnan jäsen Eino Mikkonen. Kiiminki-Seuran muut johtokunnan jäsenet ovat Aila Berg, Eero Huttula, Hannele Kutilainen, Marja-Terttu Mertaniemi, Mirja Mikkonen, Marja-Liisa Ruokola ja Eeva-Liisa Vilmi.
Kiiminki-Seura viettää tänä vuonna 25-vuotisjuhlavuottaan.
Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978
Kuukauden esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelma
TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.