Kiimingin seurakunnassa juhlittiin sunnuntaina paitsi diakonian 150-vuotiasjuhlaa, myös 70- ja 80-vuotiaita kiiminkiläisiä, ylikiiminkiläisiä, yli-iiläisiä ja jääliläisiä. Paikalla oli väkeä seurakuntasalin täydeltä, ja mukana oli myös seurakunnan aiempia diakoniatyöntekijöitä sekä diakonian vapaaehtoisia.
Suomen ensimmäinen diakonissa Matilda Hoffman vihittiin tehtäväänsä Viipurissa vuonna 1872. Pohjois-Suomen ensimmäinen diakonissa Emma Wichmann valmistui Helsingin diakonissalaitokselta heti seuraavana vuonna. Hän aloitti työnsä tuolloin Limingan lastenkodin johtajattarena. Oulun diakonissakoti aloitti toimintansa vuonna 1896. Seurakuntien velvollisuus oli pitää huolta köyhistä, 1890 seurakuntiin alettiin perustaa diakoniarahastoja.
– Kiimingin seurakunnassa diakoniatoiminta vilkastui todenteolla kirkkoherra Max Kataviston aikana. Vuonna 1915 hyväksyttiin diakonian ohjesääntö, ja samana vuonna perustettiin diakoniatoimikunta. Vuoden 1916 kirkonkokouksessa päätettiin ottaa diakonissa seurakuntaan. Helvi Kallio toimi seurakunnan ensimmäisenä diakonissana vuosina 1916–1917, diakoni Erja Haho kertoo.
Kallion palkka oli 550 markkaa vuodessa sekä asunto ja lämpö. Hän asui pappilassa, mutta ei ollut tyytyväinen asuntoon. Kallio valitti asiasta Oulun diakonissakodin johtokunnalle, joka toivoi, että seurakunta hankkisi hänelle sopivamman paikan. Tästä kaikesta seurasi se, että seurakunta päätti irtisanoa diakonissan, eikä uutta heti palkattu. Seuraava Kiimingin diakonissa oli Anna Päärni vuosina 1918–1923.
Ylikiimingin ensimmäinen diakonissa oli Sofia Veijola, joka palkattiin työhön vuonna 1912, ja Ylikiiminki ei ole tuon jälkeen ollut juurikaan ilman diakoniatyöntekijää, lukuunottomatta joitain lyhyitä taukoja. Yli-Ii sai ensimmäisen diakoniatyöntekijänsä, Elmi Jämsän, vuonna 1954. Yli-Iissä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa diakoniatyöntekijänä toiminut Arja Huhtanen muistelee, kuinka hän teki paljon vanhusten kotityötä verenpainemittari mukanaan. Yhteistyötä kunnan terveydenhoitajien kanssa oli paljon, oli äiti-lapsi-piiri sekä vanhusten torstaikerho, retkiä, keräyksiä ja kinkereitä. Työtä oli aamusta iltaan ja usein pyhänäkin. Monet muistavat diakonissoista käytetyn nimeä seurakuntasisar.
Jo 1910-luvulla diakoniatyötä tehtiin monin tavoin. Oli elojuhlia, ompeluseuroja, juhlia ja iltamia. Diakonissat vierailivat kunnan vaivaisten luona mökistä mökkiin. Työ oli pitkään paljolti sairaanhoidollista, ja keskittyi enimmäkseen vanhuksiin.
Vuonna 1944 uuden kirkkolain myötä jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakoniatyöntekijän virka, mutta siitä saattoi saada vapautusta varojen puutteen vuoksi.
– Kiimingin seurakunta käytti tuota erivapautta lähes 1960-luvun loppuun saakka, Erja Haho kertoo.
Vuonna 1969 Marja-Terttu Tuuponen palkattiin diakoniatyöntekijäksi, ja tuon jälkeen ketju ei ole katkennut.
Nykyisin diakoniatyön tehtävä on pitää huolta niistä, jotka eivät yksin kykene huolehtimaan hyvinvoinnistaan tai terveydestään. Diakonia mahdollistaa ihmiselle kokemuksen omasta arvostaan. Diakonissa tai diakoni auttaa kärsiviä ja hädänalaisia ihmisiä sekä toimii lähimmäisenä ja rinnalla kulkijana. Työpäivään voi kuulua esimerkiksi hartauden pitäminen vanhusten palvelutalossa, kotikäynti asiakkaan luona, vastaanoton pitäminen toimistolla tai vaikkapa vertaistukiryhmän vetäminen. Tällä hetkellä Kiimingin seurakunnan diakoniatiimiin kuuluu kuusi henkilöä, joista neljä on diakoniatyöntekijää.
Korjattu 19.10. diakoniatiimin kokoonpano