Kan­sal­lis­sym­bo­lit: Suo­men kieli

Suo­men kie­len juu­ret ovat vii­mei­sen jää­kau­den jään noin 8800 eaa. sulet­tua Suo­men nykyi­sel­le alu­eel­le eri suun­nil­ta, jos­kin pää­asias­sa ete­läs­tä ja idäs­tä muut­ta­neen, meso­liit­ti­sen kivi­kau­den asuin­pai­koil­le aset­tu­neen väes­tön puhu­mas­sa kie­les­sä. Voi­nee puhua ura­li­lai­ses­ta kan­ta­kie­les­tä, jon­ka van­him­mat sanat oli­vat luon­non ja pyyn­tie­lin­kei­no­jen sano­ja. Kie­len kehi­tys koki tänä aika­na usei­ta väli­vai­hei­ta ja nii­den kaut­ta men­tiin eteen­päin uusia lai­na­sa­no­ja saa­den var­sin­kin indoeu­roop­pa­lai­sel­ta taholta.

Noin 5200–3200 eaa. Suo­men alu­eel­le levi­si idäs­tä neo­liit­ti­nen kivi­kausi ja sen kam­pa­ke­raa­mi­nen, savias­tioi­den ja kal­lio­maa­laus­ten kult­tuu­ri eri muo­toi­neen. Sitä pide­tään usein kie­lel­tään suo­ma­lai­sugri­lai­se­na tai kan­ta­suo­ma­lai­se­na, ja suo­men kie­li kehit­tyi tänä aika­na mer­kit­tä­väs­ti. Uuden arkeo­lo­gi­sen kult­tuu­rin toi vasa­ra­kir­ves­kan­sa n. 2800 eaa. Suo­meen tuli balt­ti­lais­ta kult­tuu­ria ja suo­men kie­leen balt­ti­lai­nen lai­na­sa­na­ker­ros, noin 130 lainasanaa.

Vah­van vai­ku­te­vir­ran suo­men kie­li sai ger­maa­neil­ta jo prons­si­kau­del­la 1500–700 eaa., ja sit­ten pit­kin rau­ta­kaut­ta n. 500 eaa. – 1100 jaa. Ehkä raken­teel­li­sia­kin lai­no­ja saa­tiin mut­ta eri­tyi­ses­ti lai­na­sa­no­ja, noin 500 sanaa. Kes­kia­jal­la lai­na­sa­nat muut­tui­vat osin ruot­sin kie­len sanoiksi.

Kun tul­laan vuo­den 1000 tie­noil­le jaa, Suo­men asut­tu ja suo­men kie­len alue oli arkeo­lo­gis­ten kal­mis­to­löy­tö­jen ja van­him­pien kir­jal­lis­ten läh­tei­den valos­sa jo ete­lä- ja län­sio­sal­taan vah­vas­ti ja vaki­nai­ses­ti asu­tet­tu. Pää­asu­ma-alu­eet oli­vat Var­si­nais-Suo­mi ja Ala-Sata­kun­ta, Häme ja sii­hen luet­tu­na Sata­kun­ta, Kar­ja­la ja Savo. Asu­tus oli iskos­tu­mas­sa myös Poh­jan­maal­le ja aina Perä­poh­jaan asti, jon­ka van­him­pi­na asuk­kai­na hämä­läi­sis­tä ker­to­vat kvee­nei­nä 800-luvul­ta läh­tien mui­naiss­kan­di­naa­vi­set, var­sin­kin vii­kin­kia­jan nor­ja­lai­set lähteet.

Mai­ni­tut alu­eet edus­ta­vat suo­ma­lais­ten pää­hei­mo­ja ja samal­la kie­len nyky­ai­kaan säi­ly­nei­tä pää­mur­tei­ta. Toki mur­rea­luei­den sisäl­le ja välia­lueil­le kehit­tyi murre-eroja.

Suo­men mur­teet jae­taan nykyi­sel­lään län­si- ja itä­mur­tei­siin tai hie­no­ja­koi­sem­min lou­nais­mur­teet, hämä­läis­mur­teet, ete­lä­poh­ja­lai­set mur­teet, kes­ki- ja poh­jois­poh­ja­lai­set mur­teet, perä­poh­ja­lai­set mur­teet, savo­lai­set mur­teet ja kaak­kois­mur­teet. Mur­teis­ta saa yksi­tyis­koh­tais­ta tie­toa Suo­men mur­tei­den sana­kir­jas­ta, jon­ka Koti­mais­ten kiel­ten kes­kus on jul­kais­sut myös verk­ko­jul­kai­su­na. Sana­kir­ja esit­te­lee noin 350 000 mur­re­sa­naa aak­kos­jär­jes­tyk­ses­sä, sano­jen mer­ki­tyk­set puhe-esi­mer­kein ja nii­den maan­tie­teel­li­sen levinneisyyden.

Kir­joi­te­tun ja samal­la oma­na aika­naan puhu­tun suo­men kie­len loi piis­pa Mikael Agrico­la (n. 1510–1557) 1540-luvul­la. Hänen teok­sen­sa ovat van­hin suo­men kie­lel­lä kir­joi­te­tun esi­tyk­sen muis­to­merk­ki. Agrico­lan tär­keim­mät suo­men­kie­li­set tuo­tok­set oli­vat Abc­ki­ria 1543, Uusi Tes­ta­ment­ti 1548, Rukous­kir­ja Bib­lias­ta 1544 ja Kirk­ko­kä­si­kir­ja 1549 sekä osia Van­has­ta Tes­ta­men­tis­ta 1551. 

Agrico­lan suo­men kie­len tai­to oli syn­ty­pe­räi­sen kie­len vil­je­li­jän verois­ta, vaik­kei ole­kaan var­maa, oli­ko suo­mi hänen äidin­kie­len­sä. Hänen syn­ty­pi­tä­jän­sä Per­na­ja oli kak­si­kie­li­nen. Agrico­lan suo­mes­ta on osoi­tet­tu run­saas­ti kaak­kois-Hämeen mur­teen piir­tei­tä, mikä viit­taa hänen kan­san­kie­len taitoonsa.

Esi­merk­ki­nä Agrico­lan suo­men kie­len tai­dos­ta mai­ni­taan hänen Abc-kir­jan etu­leh­del­le 1543 kir­joit­ta­man­sa runo, joka on hel­pos­ti nor­maa­lis­tet­ta­vis­sa nyky­suo­mek­si: ”Opi nyt van­ha ja nuori/ joil­la ompi sydän tuo­re, Juma­lan käs­kyt ja mielen/ jot­ta tai­dat suo­men kie­len. Laki se sie­lun hirmuttaa/ mut Kri­sus sen taas loh­dut­taa. Lue siis, hyvä lap­si, tätä/ alkuop­pia ilman estet­tä. Nii­tä muis­ta elä­mäs­sä aina/ niin Jee­sus sinul­le armon­sa lai­naa.” Agrico­lan keho­tus suo­men kie­len oppi­mi­seen viit­taa sii­hen, että se oli hänen syn­ty­pe­räi­nen kielensä.

Agrico­lan jäl­keen suo­men kie­len kir­jal­li­nen vil­je­ly vakiin­tui yhä edel­leen lähin­nä kään­tä­mäl­lä vie­ras­kie­li­siä kris­til­li­siä teks­te­jä suo­mek­si. Auto­no­mian aika­na ns. ”Var­hais­ny­ky­suo­men aika­na” 1820 – 1870 suo­men kie­li nousi jo sivis­tys­kie­lek­si Lönn­ro­tin, Snell­ma­nin ynnä mui­den kie­len vil­je­li­jöi­den kuten Alek­sis Kiven (Seit­se­män vel­jes­tä 1870) ansios­ta ja run­sai­den suo­men­kie­lis­ten sano­ma­leh­tien voi­min (esim. Turun Viik­ko­sa­no­mat, Oulun Wiik­ko­sa­no­mia, Sanan­saat­ta­ja Vii­pu­ris­ta, Suometar ).

Var­hais­ny­ky­suo­men aika­na 1820–1870 käy­tiin suo­men kir­ja­kie­len nor­meis­ta ns. mur­tei­den tais­te­lu. Aluk­si kir­ja­kiel­tä vil­jel­tiin sen etu­pääs­sä var­si­nais- ja län­si­suo­ma­lais­ten puhu­jien mukaan län­si­mur­tei­ses­ti, kun­nes 1800-luvun alku­puo­lel­la nous­tiin Rein­hold von Bec­ke­rin, Elias Lönn­ro­tin ym. voi­min tais­te­le­maan län­si­mur­tei­den yli­val­taa vas­taan ja koros­ta­maan itä­mur­tei­den kau­neut­ta ja rik­kaut­ta ja nii­den otta­mis­ta mukaan kir­ja­kie­len raken­ta­mi­ses­sa. Kale­va­lan­kin myö­tä ne sai­vat suo­sio­ta ja vah­vas­ti itä­mur­tei­den piir­tei­tä län­si­mur­tei­siin perus­tu­neen kir­ja­kie­len kehittämisessä.

Lop­pu­tu­los oli näin tie­tyn­lai­nen kom­pro­mis­si län­si- ja itä­mur­tei­den välil­le, ja 1900-luvun alkuun tul­taes­sa kir­ja­kie­li oli jo var­sin yhte­näis­tä ja ymmär­ret­tä­vää niin län­si- kuin itä­mur­tei­den alu­eel­la, siis koko maas­sa. Yhtei­sym­mär­ryk­ses­sä sor­vat­tiin kult­tuu­ris­ten ilmai­su­tar­pei­den kas­vaes­sa kir­ja­kie­leen uusia sano­ja ja täs­men­net­tiin ja tii­vis­tet­tiin kie­lel­lis­tä ilmaisua.

Hel­sin­gin yli­opis­to sai 1829 suo­men kie­len leh­to­rin ja 1850 pro­fes­so­rin viran. Ensim­mäi­nen suo­men­kie­li­nen oppi­kou­lu perus­tet­tiin 1858 Jyväs­ky­lään. Viral­li­sen kie­len ase­man suo­mi vuo­den 1863 kie­lia­se­tuk­sel­la. Kie­len piti saa­da 20 vuo­des­sa tasa­ver­tai­nen ase­ma ruot­sin kie­len kanssa

Vuo­den 1919 hal­li­tus­muo­dos­sa sää­det­tiin, että suo­mi ja ruot­si ovat suo­men kan­sal­lis­kie­let ja että kan­sa­lai­sil­la oli oikeus käyt­tää hal­lin­nos­sa ja oikeus­e­lä­mäs­sä kum­paa­kin kiel­tä. Nyky­ään suo­mi on yksi Euroo­pan unio­nin 24 viral­li­ses­ta kielestä. 

Ran­ta­poh­jas­sa alkoi 3.10.2024 Suo­men kan­sal­lis­sym­bo­le­ja käsit­te­le­vä artik­ke­li­sar­ja. Sen kir­joit­ta­ja on Kii­min­gis­sä asu­va his­to­rioi­si­ja, Oulun yli­opis­ton Suo­men ja Skan­di­na­vian his­to­rian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Jou­ko Vah­tola.