EL Poh­jois-Poh­jan­maan pii­rin puheen­joh­ta­ja Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen: “Elä­ke­läi­siä ei saa lakais­ta maton alle”

Kii­min­ki­läi­nen Elä­ke­lii­ton Poh­jois-Poh­jan­maan pii­rin ja Elä­ke­lii­ton Kii­min­gin yhdis­tyk­sen puheen­joh­ta­ja Sirk­ka-Lii­sa Mik­ko­nen halu­aa puhua elä­ke­läi­sis­tä yksi­löi­nä, ei mas­sa­na. Hän toi­voo, että puhut­taes­sa elä­ke­läi­sis­tä puhut­tai­siin ja aja­tel­tai­siin ihmis­tä omi­ne tarpeineen.

Mik­ko­nen roh­kai­see kai­ke­ni­käi­siä elä­ke­läi­siä poh­ti­maan omia halu­jaan ja tar­pei­taan ja raken­ta­maan elä­ke­vuo­ten­sa nii­den näköiseksi.

– Ei kenen­kään tar­vit­se jää­dä kotiin, pas­si­voi­tua tai osal­lis­tua vain tie­tyn­lai­seen toi­min­taan. Elä­ke­vuo­sia voi olla kym­me­niä, joten sii­nä ehtii teh­dä vaik­ka mitä ja oppia uut­ta. Jokai­nen tun­tee itse par­hai­ten tar­peen­sa. Teh­dään elä­ke­vuo­sis­ta itsel­le mukavia.

Yhteis­kun­nal­li­seeen kes­kus­te­luun Mik­ko­nen toi­voo moni­puo­li­suut­ta, sil­lä elä­ke­läi­siä on eri ikäi­siä, eri talou­del­li­ses­sa ase­mas­sa ole­via, eri sosi­aa­li­set suh­teet omaa­via sekä muu­toin­kin taus­tal­taan hyvin monenlaisia.

– Elä­ke­läi­set eivät ole vain homo­gee­nis­tä, har­maa­ta mas­saa, jois­ta jokai­nen tar­vit­see saman­lai­sia pal­ve­lui­ta ja apua yhteiskunnalta.

Monel­la eläk­keel­le siir­ty­väl­lä ja jo vuo­sia eläk­keel­lä olleel­la on Mik­ko­sen mukaan pal­jon annet­ta­vaa yhteis­kun­nal­le. Hän häm­mäs­te­lee sitä, että elä­ke­läi­siä ei näh­dä voimavarana.

– Elä­ke­läi­siä ei saa lakais­ta maton alle, mei­tä pitää kuul­la, meil­le pitää antaa mah­dol­li­suuk­sia ja vas­tuu­ta. Van­huus ei ole sairaus.

– Työn­te­ko elä­ke­vuo­si­na on yksi asia, jota pitäi­si joten­kin tuo­da esil­le posi­tii­vi­sem­mas­sa valos­sa, ja antaa tähän kukin oman halun mukaan parem­mat mah­dol­li­suu­det vaik­ka­pa osa-aika­työn puit­teis­sa. Ikäih­mi­siä pitäi­si saa­da myös run­saam­min mukaan pää­tök­sen­te­koon, sil­lä elä­män­ko­ke­mus antaa var­mas­ti syvyyt­tä ajatteluun.

Elä­ke­läis­jär­jes­töt teke­vät työ­tä elä­ke­läis­ten äänen kuu­lu­vil­le saa­mi­sek­si, mut­ta se ei yksi­nään rii­tä. Mui­ta­kin tar­vi­taan, jot­ta asen­teet elä­ke­läi­siä koh­taan saa­daan muut­tu­maan. Lisäk­si elä­ke­läis­jär­jes­töt tar­vit­se­vat lisää jäse­niä, jot­ta vai­kut­ta­vuus kas­vaa, ja jot­ta iäk­käim­mil­le jäse­nil­le riit­tää nuo­rem­pia mah­dol­lis­ta­maan toimintaa.

Hoi­va-alan yri­tyk­ses­sä toi­mi­tus­joh­ta­ja­na työs­ken­nel­leel­le Mik­ko­sel­le on syn­ty­nyt näke­mys sii­tä, että iäk­käät ihmi­set poh­ti­vat usein pelois­saan sitä, miten heil­le käy kun he van­he­ne­vat, eivät­kä pär­jää enää yksin omas­sa kodissaan.

– Erit­täin huo­les­tut­ta­va­na pidän ympä­ri­vuo­ro­kau­ti­sen pal­ve­lua­su­mi­sen alas­ajoa. Van­hus­neu­vos­tos­sa puhu­taan pal­jon sii­tä, että ihmis­tä ei voi siir­rel­lä miten ja min­ne vaan.

Toi­saal­ta hän­tä har­mit­taa, että hoi­va-asu­mi­ses­ta medias­sa nos­te­taan esiin yleen­sä vain huo­no­ja esi­merk­ke­jä. Mik­ko­nen poh­tii, mitä tapah­tui­si, jos esiin nousi­si­kin nii­tä hyviä koke­muk­sia, muut­tui­si­vat­ko käy­tän­nöt sen myö­tä paremmiksi.

Asu­mis­rat­kai­su­ja hän toi­voo tar­jot­ta­van ikään­ty­vil­le monen­lai­sia. Eri­tyi­ses­ti aja­tus yhtei­söl­li­ses­tä asu­mi­ses­ta kieh­too Mikkosta.

– Seu­raa, tur­vaa, tukea, yhdes­sä­oloa ja ‑teke­mis­tä. Täs­sä­kin huo­mioi­tai­siin oman­nä­köi­nen arki ja peh­meät arvot. Toi­vot­ta­vas­ti yhtei­söl­li­ses­tä asu­mi­ses­ta näh­dään Suo­mes­sa ja Oulus­sa­kin pian hyviä esimerkkejä.

Maa­il­man muut­tu­mi­nen yhä yksi­lö­kes­kei­sem­mäk­si ja byro­kraat­ti­sem­mak­si huo­let­taa Mikkosta.

– Sano­kaa­pa, mitä on tapah­tu­nut? Mik­si yksi­lö on unoh­det­tu? Täs­sä ajas­sa on jotain, joka halu­aa lait­taa ihmi­set loke­roon ja unoh­taa. Toi­vot­ta­vas­ti tämä muut­tuu. Voi­si­ko yhtei­söl­li­syy­des­tä ja suku­pol­vien väli­ses­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta tul­la uusi nor­maa­li, Mik­ko­nen kysyy.