Nei­ti kevät on saapunut

Hän on tääl­lä taas, kuin­ka sua kai­paan. hän on tääl­lä taas, kuin­ka sua kai­paan, tääl­lä taas, tal­ven yli odo­tin (Sir Elwoo­din Hil­jai­set värit).

Eri vuo­de­na­jat vaih­te­lui­neen ovat ehty­mä­tön aar­reark­ku niin lau­lun­te­ki­jöil­le kuin runoi­li­joil­le, tai­tei­li­joil­le ja meil­le kai­kil­le. Ympä­röi­väs­tä luon­nos­ta saam­me loh­du­tus­ta ja iloa tänä­kin päi­vä­nä, huo­li­mat­ta muser­ta­vis­ta uuti­sis­ta niin Ukrai­nan rin­ta­mal­ta, kuin koko maa­il­maa kiusaa­vas­ta koronatilanteesta.

Tun­nus­tan, olen kevä­tih­mi­nen. Koh­dal­la­ni päi­vän jat­ku­mi­nen ja aurin­gon lisään­ty­vä valo ovat hel­pot­ta­neet välis­tä tus­kais­ta­kin olo­ti­laa. Van­han sanon­nan mukai­ses­ti, kun maa­lis­kuu alkaa näyt­tää maa­ta, räys­täät tip­pu­vat ja huh­ti­kuu humah­te­lee, kevään ensi­mer­kit ovat ole­mas­sa. Luon­to val­mis­tau­tuu rii­su­maan tal­vi­palt­toon­sa ja haes­ke­lee pääl­leen kevättulsteria.

Kevään tulo ei toki kai­kil­le ole yhtä juh­laa. Olen pahoil­la­ni hei­dän puo­les­ta, jot­ka kär­si­vät sii­te­pö­ly­kausien aiheut­ta­mas­ta han­ka­las­ta olos­ta ja myös hei­dän, joil­le kevät aiheut­taa masen­nus­ta ja anke­aa oloa.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta uskal­lan toi­voa, että lisään­ty­vä valoi­sa aika, päi­vä­läm­pö­ti­lo­jen nousut ja yleen­sä luon­nos­sa tapah­tu­vat dra­maat­ti­set muu­tok­set antai­si­vat taas ker­taal­leen uut­ta toi­voa ja uskoa vähän parem­paan huomiseen.

Aina ei tar­vit­se tapah­tua ker­ral­la suu­ria asioi­ta. Kun seu­raan asun­to­ni taka­pi­hal­la, miten pih­la­jan ja tuo­men sil­mut pik­ku­hil­jaa suu­ren­tu­vat ja miten lumi­sen tal­ven jäl­jil­tä piham­me mah­dot­to­man isot lumi­ki­nok­set kui­ten­kin pik­ku­hil­jaa madal­tu­vat. Ne on nii­tä iha­nia kevään merk­ke­jä, jois­ta oma mie­le­ni joka päi­vä ilah­tuu. Näi­tä taval­li­sia pie­niä, mut­ta sinän­sä suu­ria asioi­ta haluai­sin jakaa kaikille.

Eri­tyi­sen ilah­tu­nut olen sii­tä, että kii­tol­li­se­na elä­ke­läi­se­nä jäl­leen ker­ran voin havai­ta, että “hei, minä­hän olen vie­lä ole­mas­sa”, ja saan taas ker­ran uudel­leen seu­ra­ta uuden keväi­sen luon­non seik­kai­lua. Näin, jo nel­jän­nen koro­na­pii­kin vete­raa­ni­na, se ei ole aina niin­kään itses­tään sel­vää. Siis, nyt kun nei­ti kevät on taas edes­säm­me, naut­ti­kaam­me sii­tä täy­sin siemauksin.

Hän on tääl­lä taas, kuin­ka sua kai­paan, tal­ven yli odo­tin ja tääl­lä taas.

Ossi Han­he­la