Lap­si on kodin arvok­kain omaisuus

Kun on avut­to­man lap­sen maa­il­maan saat­ta­nut, hänes­tä on yhteis­vas­tuu. Olem­me­ko myös tul­leet aja­tel­leek­si, miten tavat­to­mas­ti van­hem­pain esi­merk­ki vai­kut­taa lapseen.

Nyky­ajal­le on ihan omi­nais­ta kai­ken­lai­nen kii­re, kii­re, kii­re, joka kuin ajaa takaa ihmis­tä aamus­ta iltaan. Monen mon­ta ker­taa ajat­te­lem­me, että teki­si sitä taik­ka tätä, mut­ta aikaa ei ole. Vaik­ka ker­ran onnel­li­se­na toit vau­va­si kotii­si, ei sit­ten arkie­lä­mäs­sä rii­tä hänel­le aikaa. Ehkä­pä ver­hou­dut ajat­te­le­maan, että ei minun­kaan lap­suu­des­sa­ni minua kukaan kat­so­nut, yksi­nään minä kas­voin ja ihmi­nen minus­ta­kin tuli. Mik­si minä lap­sel­le aikaa­ni uhrai­sin. Kui­ten­kin: uhraa aikaa, ole las­te­si kans­sa. Jos et jo pie­ne­nä lap­sen leik­kei­hin, ilo­hin ja surui­hin ota osaa, tur­haan sil­loin odo­tat, että hän nuo­re­na tuli­si ker­to­maan elä­män­sä asioista.

Oli­si­ko syy­tä arvioi­da uudel­leen asioi­den tär­keys­jär­jes­tys, eikä ilman muu­ta jät­tää arkie­lä­mäs­sä las­ta­si vii­mei­sek­si. Ehkä monien mui­den nyky­ajan elä­män tuo­mien teh­tä­vien unoh­dam­me, että isän ja äidin työ on kut­su­mus­työ­tä. Lap­sen kas­va­tuk­ses­sa pitäi­si kul­kea käsi kädes­sä rak­kaus ja rajat. Las­ta eteen­päin aut­ta­vaa rak­kaut­ta ei ole se, että lap­si pie­nes­tä läh­tien saa kai­ken mitä halu­aa. Äidin rak­kaus, joka on kau­nein­ta maa­il­mas­sa, jos­ta lau­le­taan ja puhu­taan, voi olla tuhoi­saa. Sii­nä voi piil­lä omaa kun­nian­hi­moa, joka joh­taa vaa­ti­muk­siin yli lap­sen kykyjen.

“Minun lap­se­ni täy­tyy olla aina luok­kan­sa paras.” Van­hem­man tah­to voi olla niin hal­lit­se­va, että lap­sen oma tah­to ei saa mis­sään toteu­tua. Siten lap­ses­ta tulee hel­pos­ti saa­ma­ton ja tah­do­ton ihmi­nen. Oikea äidin rak­kaus on sitä, että oppii luo­pu­maan lapsesta.

Ehkä­pä mei­dän van­hem­pien oli­si syy­tä pysäh­tyä miet­ti­mään sitä, että vaa­dim­me­ko vai annam­me­ko. Lap­sem­me ovat kodin kal­lii­ta aar­tei­ta, he teke­vät kotim­me elä­väk­si. Las­tem­me hyväk­si kan­nat­taa uhrau­tua. Autam­me­han lap­siam­me kai­ken tavoin käsi sydä­mel­lä toivoen.

Timo Kuusi­jär­vi