Kun on avuttoman lapsen maailmaan saattanut, hänestä on yhteisvastuu. Olemmeko myös tulleet ajatelleeksi, miten tavattomasti vanhempain esimerkki vaikuttaa lapseen.
Nykyajalle on ihan ominaista kaikenlainen kiire, kiire, kiire, joka kuin ajaa takaa ihmistä aamusta iltaan. Monen monta kertaa ajattelemme, että tekisi sitä taikka tätä, mutta aikaa ei ole. Vaikka kerran onnellisena toit vauvasi kotiisi, ei sitten arkielämässä riitä hänelle aikaa. Ehkäpä verhoudut ajattelemaan, että ei minunkaan lapsuudessani minua kukaan katsonut, yksinään minä kasvoin ja ihminen minustakin tuli. Miksi minä lapselle aikaani uhraisin. Kuitenkin: uhraa aikaa, ole lastesi kanssa. Jos et jo pienenä lapsen leikkeihin, ilohin ja suruihin ota osaa, turhaan silloin odotat, että hän nuorena tulisi kertomaan elämänsä asioista.
Olisiko syytä arvioida uudelleen asioiden tärkeysjärjestys, eikä ilman muuta jättää arkielämässä lastasi viimeiseksi. Ehkä monien muiden nykyajan elämän tuomien tehtävien unohdamme, että isän ja äidin työ on kutsumustyötä. Lapsen kasvatuksessa pitäisi kulkea käsi kädessä rakkaus ja rajat. Lasta eteenpäin auttavaa rakkautta ei ole se, että lapsi pienestä lähtien saa kaiken mitä haluaa. Äidin rakkaus, joka on kauneinta maailmassa, josta lauletaan ja puhutaan, voi olla tuhoisaa. Siinä voi piillä omaa kunnianhimoa, joka johtaa vaatimuksiin yli lapsen kykyjen.
“Minun lapseni täytyy olla aina luokkansa paras.” Vanhemman tahto voi olla niin hallitseva, että lapsen oma tahto ei saa missään toteutua. Siten lapsesta tulee helposti saamaton ja tahdoton ihminen. Oikea äidin rakkaus on sitä, että oppii luopumaan lapsesta.
Ehkäpä meidän vanhempien olisi syytä pysähtyä miettimään sitä, että vaadimmeko vai annammeko. Lapsemme ovat kodin kalliita aarteita, he tekevät kotimme eläväksi. Lastemme hyväksi kannattaa uhrautua. Autammehan lapsiamme kaiken tavoin käsi sydämellä toivoen.
Timo Kuusijärvi