Har­taus: Lem­peys kut­suu uskoon

Outi Poh­ja­nen.

”Hän ker­toi minul­le kai­ken, mitä olen teh­nyt.” Haluai­sin­pa tava­ta sen ihmi­sen, joka haluai­si olla vas­ta­tus­ten lähim­mäi­sen kans­sa, joka tie­tää kai­ken, mitä toi­nen on teh­nyt! Sii­nä oli kui­ten­kin sama­ria­lai­sen nai­sen todis­tuk­sen alku, kun hän ker­toi kylän­sä väel­le elä­män muut­ta­nees­ta koh­taa­mi­ses­taan Jee­suk­sen kans­sa: ”Hän ker­toi minul­le kai­ken, mitä olen tehnyt.”

Todis­tuk­ses­sa tulee näky­viin ero ihmis­las­ten puheil­la ja Ihmi­sen Pojan puheel­la. Nai­sen kai­vol­la tapaa­ma vie­ras mies tie­si hänes­tä kai­ken, eikä se mitä Jee­sus tie­si, ollut nai­sen kan­nal­ta vält­tä­mät­tä imartelevaa.

Tuol­lai­nen yhtäk­ki­nen pal­jas­te­tuk­si tule­mi­nen tus­kin oli nai­sel­le help­poa ‑oli­han hän var­mas­ti saa­nut jo osan­sa myös kylän puheis­ta. Mut­ta nyt häpeän lei­maa­ma ihmi­nen rien­tää­kin naa­pu­reit­ten­sa luok­se hyvil­lään tuos­ta pal­jaak­si teh­nees­tä koh­taa­mi­ses­ta. Jee­sus ei mäs­säil­lyt toi­sen häpeäl­lä. Vapah­ta­ja koh­ta­si kai­vol­la ihmi­sen, joka oli oman elä­män­sä rik­ki­näi­syy­des­sä etsi­nyt tur­vaa ja täyt­ty­mys­tä, mut­ta sil­ti jää­nyt vaille.

Nai­nen sai kuul­la kai­vol­la sekä lain että evan­ke­liu­min. Laki pal­jas­ti, mut­ta ei aset­tu­nut ylä­puo­lel­le ja armo tuli tykö vie­lä­kin lem­peäm­min. Ihmi­nen sai tuos­sa koh­taa­mi­ses­sa takai­sin kas­von­sa, häpeä sai haih­tua, armon evan­ke­liu­mi syn­nyt­ti elä­vän uskon, jos­ta nai­nen rien­si muil­le­kin kertomaan.

Eikä tuo ihmi­nen ollut kuka tahan­sa, vaan sama­ria­lai­nen, israe­li­lais­ten kans­sa vihan­täy­tei­ses­sä eros­sa elä­vää kan­saa. Juu­ta­lai­set piti­vät hei­tä hyl­kiöi­nä ja puo­li­pa­ka­noi­na, uskon­juu­ris­taan luo­pu­nei­na. Jee­sus ei teh­tä­vään­sä toteut­taes­saan jää­nyt ihmis­kä­sin teh­ty­jen rin­ta­ma­lin­jo­jen taak­se tai vain omien­sa kans­sa seu­rus­te­le­maan. Var­muu­des­saan pais­tat­te­le­vien yllä­tyk­sek­si kävi­kin niin, että nii­tä Jee­suk­sen omia oli­kin lopul­ta pal­jon enem­män siel­lä jo val­miik­si ase­tel­tu­jen rajo­jen ulko­puo­lel­la kuin sisä­puo­lel­la. Se pis­tää miet­ti­mään kaik­kia nii­tä rajo­ja, joi­ta oma sisin tätä maa­il­maa ja sen kans­sa­kul­ki­joi­ta tut­kail­les­saan asettelee.

Tämän vii­kon Van­han tes­ta­men­tin luku­kap­pa­lees­sa Jesa­ja kuvai­lee Jee­suk­sen­kin osoit­ta­maa Juma­lan asen­net­ta näin: ”Kui­ten­kin Her­ra vain odot­taa, että voi­si olla teil­le armol­li­nen, hän nousee armah­ta­maan tei­tä. Her­ra on oikeu­den Juma­la. Autuai­ta ne, jot­ka hän­tä odot­ta­vat! Sii­onin kan­sa, sinä joka asut Jerusa­le­mis­sa, sinun itkusi aika on ohi! Kun huu­dat hänel­tä apua, hän armah­taa, hän kuu­lee ja vas­taa sinul­le. Vaik­ka Her­ra suo sinul­le vain kapean lei­vän ja niu­kas­ti vet­tä, hän, sinun opas­ta­ja­si, ei enää kät­key­dy. Omin sil­min sinä saat näh­dä hänet.”

Outi Poh­ja­nen, kap­pa­lai­nen, Hau­ki­pu­taan seurakunta