Elä­mä­ni 80 rau­han vuotta

Äiti­ni, lot­ta työ­ko­men­nuk­sel­la armei­jan kou­lu­tus­kes­kuk­sen keit­tiöl­lä, käve­lee verk­kai­ses­ti Raa­hen semi­naa­ril­ta kul­ke­vaa tie­tä kau­pun­kia koh­ti. On kesä­kuun vii­den­nen päi­vän myö­häi­nen ilta. Hänen äitin­sä, mum­mu­ni, on saat­ta­mas­sa ja tuke­mas­sa tytär­tään, mat­kal­la sai­raa­laan. Syn­ty­mä­ni aika on tul­lut. He ohit­ta­vat tien­vie­res­sä loi­mua­van nuo­tion, soti­laat istu­vat sen ympä­ril­lä jutel­len hil­jaa keskenään.

Äiti­ni aja­tuk­set len­tä­vät kau­as Kar­ja­lan kan­nak­sen tais­te­lu­ken­til­le. Miten hänen mie­hen­sä, isä­ni, sel­vi­ää rin­ta­mal­la jat­ko­so­dan rajuis­sa tais­te­luis­sa. Saa­ko hän kos­kaan näh­dä syn­ty­vää las­taan? Vii­pu­rin­lah­den tor­jun­ta­tais­te­lut ovat edes­sä, hän ei sitä kui­ten­kaan vie­lä tie­dä. Suo­men koh­ta­lo on vaakalaudalla.

Sak­san armei­ja on val­loit­ta­nut Puo­lan, Tans­kan ja on eden­nyt aina Parii­siin saak­ka. Sinä aamu­na, kesä­kuun kuu­den­te­na 1944 syn­nyin maa­il­maan. Samaan aikaan liit­tou­tu­neet nousi­vat mai­hin Rans­kas­sa, Nor­man­dian ran­ni­kol­la. Tämä tais­te­lu on kään­tä­vä toi­sen maa­il­man­so­dan kulun.

Beet­ho­ve­nin vii­des sin­fo­nia on seu­ran­nut minua elä­mä­ni ajan. Isä­ni tais­te­li rin­ta­mal­la, niin kuin kaik­ki ikä­to­ve­rin­sa, vii­si vuot­ta par­hais­ta nuo­ruus­vuo­sis­taan, Suo­men itse­näi­syy­den puo­les­ta. Kra­naa­tin­sir­pa­lei­den aiheut­ta­mat kivut ja sodan trau­maat­ti­set tapah­tu­mat var­jos­ti­vat hei­dän lop­pue­lä­mään­sä ja loi­vat var­jon­sa aina lap­siin ja lap­sen­lap­siin saak­ka. Mie­het kokoon­tui­vat usein illal­la pirt­tiim­me muis­te­le­maan sota­ko­ke­muk­si­aan. Istuin sei­nän­vie­rus­pen­kil­lä kuun­te­le­mas­sa hei­dän jän­nit­tä­viä ker­to­muk­si­aan, ne ovat jää­neet pysy­väs­ti mieleeni.

Sodan jäl­keen syn­ty­neet suku­pol­vet eivät ole aina osan­neet antaa arvoa vete­raa­nien uhrauk­sil­le, ja lotat ovat saa­neet kokea nöy­ryy­tys­tä nai­seu­ten­sa vuok­si, mut­ta he ovat kes­tä­neet taak­kan­sa sodan opet­ta­mal­la nöyryydellä.

Olen elä­nyt itse­näi­sen Suo­men kan­sa­lai­se­na 80 rau­han vuot­ta, suu­ren osan Suo­men itse­näi­syy­den ajas­ta. Miten onne­kas olen ollut. Sain opis­kel­la halua­maa­ni ammat­tiin ja teh­dä työ­tä elä­kei­kää­ni saak­ka. Per­hee­ni on saa­nut kas­vaa tur­val­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä, ilman pel­koa tulevasta.

Mie­tin mil­lai­sek­si elä­mä­ni oli­si muo­dos­tu­nut, jos Suo­mi ei oli­si saa­vut­ta­nut itse­näi­syyt­tä, vaan oli­si osa Venä­jää. Niin oli­si voi­nut käy­dä myös sil­loin, jos oli­sim­me hävin­neet tal­vi­so­dan tai jat­ko­so­dan, tai liit­tou­tu­neet oli­si­vat epä­on­nis­tu­neet mai­hin­nousus­sa. Sak­san armei­ja oli­si saa­nut jat­kaa valloitusretkiään.

Mar­ja- Lee­na Pernu