Har­taus: Valvokaa!

Miia Joki­ran­ta.

Kirk­ko­jen katol­la on usein kir­kon­kuk­ko näyt­tä­mäs­sä tuu­len suun­taa. Se muis­tut­taa myös uskos­sa val­vo­mi­sen tär­key­des­tä; se on val­vo­mi­sen ja hen­gel­li­sen valp­pau­den ver­taus­ku­va. Jee­sus sanoo: Val­vo­kaa siis, sil­lä te ette tie­dä, kos­ka talon her­ra tulee: illal­la vai kes­kiyöl­lä, kukon­lau­lun aikaan vai aamun jo val­je­tes­sa. Me muis­tam­me, miten kuk­ko havah­dut­ti myös ope­tus­lap­si Pie­ta­rin, kun hän oli kiel­tä­nyt Jeesuksen.

Ensi sun­nun­tai on val­vo­mi­sen sun­nun­tai, jota seu­raa vie­lä kirk­ko­vuo­den päät­tä­vä tuo­mio­sun­nun­tai. Nämä pyhät muo­dos­ta­vat parin, jol­loin puhu­taan vii­mei­sis­tä tapah­tu­mis­ta. Val­vo­mi­sen sun­nun­tain sano­ma koros­taa hen­gel­lis­tä val­vo­mis­ta ja Kris­tuk­sen paluun odo­tus­ta. Raa­ma­tus­ta emme löy­dä lopun ajan aika­tau­lua, vaan se kehot­taa valppauteen.

Minä het­ke­nä tahan­sa tulee olla val­mis koh­taa­maan kun­nias­saan palaa­va Kris­tus. Val­vo­mi­nen ei ole voi­mia kulut­ta­vaa jän­ni­tys­tä, vaan tur­val­lis­ta luot­ta­mus­ta. Juma­lan lupauk­sen mukai­ses­ti kris­ti­tyt odot­ta­vat ”uusia tai­vai­ta ja uut­ta maa­ta, jois­sa van­hurs­kaus val­lit­see”. Jee­suk­sen ystä­vät ovat kaut­ta aiko­jen toi­vo­neet ole­van­sa ne, jot­ka koke­vat vapah­ta­jan paluun. Jona­kin päi­vä­nä se tapah­tuu. Ennen sitä väsy­mi­sen ja välin­pi­tä­mät­tö­myy­den vaa­ra on suuri.

Me kotiu­dum­me hel­pos­ti tähän maa­il­maan ja unoh­dam­me, ettem­me elä tääl­lä pysy­väs­ti. Kris­ti­tyn tuli­si olla joka het­ki val­mis läh­te­mään täs­tä elä­mäs­tä. Jokai­nen meis­tä koh­taa oman hen­ki­lö­koh­tai­sen lopun­ai­kan­sa. Hau­ta­jai­sis­sa voim­me kuul­la psal­min 90 sanat: Ope­ta meil­le, miten lyhyt on aikam­me, että sai­sim­me vii­saan sydä­men. Elä­män rajal­li­suu­den tun­nus­ta­mi­nen joh­taa mei­dät ajat­te­le­maan ikui­suut­ta. Kuo­le­man huol­ta ja mur­het­ta lie­vit­tää toi­vo sii­tä, että kaik­ki ei pää­ty kuo­le­maan. Meil­le tän­ne jää­vil­lä on toi­vo jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä. Tämän sano­man tur­vin kuol­lut ihmi­nen voi­daan jät­tää tur­val­li­sin mie­lin Juma­lan käsiin ja Hänen armon­sa varaan.

Ennen kuo­le­maa pitää kui­ten­kin elää täs­sä maa­il­mas­sa, joka ei ole kehit­ty­nyt vain hyvään suun­taan. Me tah­toi­sim­me, että se oli­si vähän parem­pi paik­ka. Tah­toi­sim­me, että oli­si enem­män rak­kaut­ta ja vähem­män vihaa. Tah­toi­sim­me, että oli­si vähem­män näl­kää ja enem­män ante­liai­suut­ta. Mar­kuk­sen evan­ke­liu­mis­sa, luvus­sa 13, Jee­sus pro­fe­toi lopun ajois­ta ja toi­ses­ta tule­mi­ses­taan. Hänen tar­koi­tuk­sen­sa ei ollut yllyt­tää ope­tus­lap­sia arvai­le­maan tuo­ta ajan­koh­taa, vaan kehot­taa seu­raa­ji­aan val­vo­maan ja val­mis­tau­tu­maan hänen tuloon­sa. Jee­sus nime­ää hänen paluu­taan edel­tä­viä merk­ke­jä, kuten sota, vai­no, maan­jä­ris­tyk­set ja nälän­hä­tä. Näi­den asioi­den kes­kel­lä on elet­ty aiem­min ja ele­tään nyt. Sen vuok­si mei­dän on olta­va hereil­lä jatkuvasti.

Voim­me rukoil­la tuon aiem­min mai­ni­tun psal­min sanoin: Her­ra, kään­ny jo puo­leem­me. Kuin­ka kau­an vie­lä vii­vyt? Armah­da mei­tä, pal­ve­li­joi­ta­si! Ravit­se mei­tä armol­la­si joka aamu, niin voim­me iloi­ta elä­mäm­me päi­vis­tä. Aamen.

Miia Joki­ran­ta, vs. seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Kii­min­gin seurakunta