Talvella nautin leikkivistä pupuista takapihallani. Niin lähellä luonnossa saan asua. Eilisiltanapa sitten haravoinkin roskia ja pupun papanoita. Teen siistiä, että kesällä saamme tepastella pihalla avojaloin. Kylmää on vielä kuitenkin. Vaikka ovat menneet vaput ja äitienpäivät!
Kovasti tässä pohdin, mistä kirjoittaa. Päivän suuret puheenaiheet ovat ikäviä: lakot ja sota Euroopassa. Niistä en halua kirjoittaa. Pakinointi on sitä mukavaa jutustelua, josta muun muassa nautin aikanaan Rantapohjassa, nimimerkin Lepokivellä kirjoittamana. Nyt minä haluan nauttia ja kirjoittaa…? Heureka(=nyt keksin)!
Tässä puolenpäivän aikoihin ajatukseni usein vievät tätini luo, sinne siniseen kotiin. Päivän kahvihetki on alkamassa tätilässä. Kun on oikein hyvä hetki, täti sanoo:”keitetäänkö oikeen kunnon kahvet?” Ja kun keitetään, se tarkoittaa, että pannaan vesi kahvipannuun liedelle kiehumaan. Sitten täti ottaa juhlallisesti kahvimyllyn hyllystä ja kokonaiset pöönät pussista.
Kun tarvittava määrä pööniä on myllyssä, täti istahtaa jakkaralle, asetellen myllyn mukavasti syliinsä. Sitten alkaa se ihana vaihe! Se korvia hivelevä, nauttittava ja rakastettava ratina, joka tulee kahvimyllystä. Täti pyörittää tasaiseen myllyn kampea. Tässä vielä mietin, onko tuo ratina oikea sana äänelle, joka kotoisasti jauhaa pavut kahvijauheeksi. En nyt millään keksi ratinaa parempaa sanaa.
Mutta tämä ääni tuo tulvimalla muistoja lapsuudestani. Silloin aina kahvit keitettiin tällä tapaa. Ja näen, kuinka tätikin nauttii hetkestä. Jutustelumme lomassa keittiöön leviää jumalainen kahvin tuoksu! Sitä on vaikea kuvailla, se pitää saada nenään, haistaa.
Kun pöönät on jauhettu, täti kaataa myllyn “laatikosta” kahvijauheen pannussa kiehahtaneeseen veteen. Jos vain voi, tuoksu on vielä jumalaisempi, kuin jauhettaessa. Kahvinselvike, pala mateen nahkaa, jota ei enää nykyisin kaupasta saa, tulisi kuin kruunuksi jauheen päälle. Nimensä mukaan selvike selvittää kahven, eli kahvijauhe laskeutuu pannun pohjalle. Pieni kiehahtaminen, ja vot! Annetaan kahvin laskeutua.
Odotellessa täti kattaa pöydän. Kauniiden, taiteellisten kädenliikkein löytävät kakkuvadille kampanisut, “herrainleivät”, rusinapullat tai kauniisti päällystetyt voileivät. Tai monet muunlaiset herkut. Kaiken edelläkuvatun lomassa rupattelemme, ja kuin samasta suusta suollamme yhteisiä muistoja. Ja herraisä sentään…ja voi yhen kerran…!
No niin, ja sitten alamma otteleen. Vaikka kumpainenkin meistä juo kahvit joka päivä, tämä hetki yhdessä tuntuu aina siltä kuin jotain aivan erityistä ja harvinaista olisi tapahtumassa. Katsomme toisiamme silmiin ja aah! Ihania hetkiä!
Vatikahvitkin meillä onnistuu. Palasokeri huulten väliin ja vati kevyesti sormiennokkaan. Kahvia vadille ja siitä hienosti sokerin perässä suuhun. Ja siinä se on!
Vatikahvin juonnissa on moninaisia variaatioita. Ei vain yhtä tapaa. “Siinä oikea Kello-Emma”, tavataan sanoa, kun oikeen ääneen vadilta ryystetään. En valitettavasti tunne kyseisen henkilön historiaa. Kova kahvinjuoja ilmeisesti on ollut. Ja tavallisia meikäläisiä hän varmaan oli. Hienojen, kaupunkilaisnaisten ote vadista kun oli siro ja hienostunut, ja juojan punattu suu sievästi töttöröllään. Eikä ryystänyt hieno nainen, ei ryystänyt! Elokuvissa olette varmaan nähneet.
Näinpä tässä kirjoitellessa unohdin päiväkahvin kokonaan. Vain hyvät mielikuvatkin riittävät, se on nyt todistettu. Ja nautin, kiitos täti taas!! Panen kahvinkeittimen roplottamaan. Radiosta tulee uutisia, niitä ikäviä.
Siemaillessani kahvia, tulee tunne, että joku tuijottaa? Ikkunan takana on lintulauta ja ‑mökki. Kappas, orava istuu laudalla ja näykkii talipalloa. Ja tuijottaa minua. “Menepä hakemaan eväs muualta”, sanon. “Se on linnuille.” Katsoo ja näykkii. Haen maitopurkin jääkaapista. Kun tulen takaisin, on orkku hävinnyt – ja talipallo! Rontti, minkä teki, manaan. Mutta jos orkku olisin, painelisin kuuseen hippulat vinkuen… Näin nautimme: pupujussit, oravat ja Renttahelekku!
Renttahelekku