Rent­ta­he­lek­ku: Kuka­pa se kylmää…

Niin­pä vain syk­sy sai, hel­tei­den ja huip­pu­hel­tei­den­kin jäl­keen. Ei muu auta, kun vedel­lä verk­ka­rei­ta jal­kaan. Läm­min suih­ku piti nyt­kin ottaa ruo­hon­leik­kuun jäl­keen ja kai­vau­tua vil­tin mut­kaan. Läm­min­tä hät­hä­tää kym­me­nen astet­ta, mutta…

Tuli kesä, tuli kuu­ma kesä. Sitä­hän me suu­rim­man osan vuo­des­ta aina odo­tam­me. Muu­ta­ma päi­vä oli iha­naa! Saim­me, mitä olim­me odot­ta­neet. Kun­nes alkoi aikuis­ten ja van­hus­ten väsy. Enpä minä­kään maan­nut aurin­ko­tuo­lis­sa tun­ti­tol­kul­la, niin­kuin ennen­mui­noin. On tul­lut van­huus Rent­ta­he­le­kul­le. Kyl­lä piti mones­ti huo­kais­ta, pit­kään hil­jaa ja salaa. Ja käy­dä vii­leäs­sä suih­kus­sa pie­nin äänin. Kun ei keh­dan­nut valit­taa sitä lii­an kuu­maa. Niin se vain on hel­le lap­sil­le ja aikui­sil­le aivan eri asia kokea.

Lap­se­na sitä hei­tet­tiin uik­ka­ri­sil­leen ja juos­tiin ran­taan. Vedet rois­kui­vat ja rie­mua pii­sa­si. Ei vali­tet­tu hel­tees­tä. Isom­mat opet­ti­vat pie­niä uimaan ja piti­vät muu­toin­kin huol­ta rannassa.

Päi­vä­kau­det viih­dyt­tiin pors­ki­mas­sa. Syö­mäs­sä välil­lä käy­tiin. Ja var­mas­ti juo­mas­sa­kin. En kyl­lä muis­ta, että juo­mi­ses­ta oli­si muis­tu­tet­tu lap­sia, niin­kuin nyky­ään teh­dään. Oli itses­tään sel­vää, että lap­si juo, kun hän­tä janot­taa. No, kui­ten­kin pait­si uitiin, oltiin päi­vät ulko­na. Oli kuu­ma, mut­ta lap­set eivät sitä valit­ta­neet. Aikui­sil­la kyl­lä oli tuka­laa työn teossa.

Mum­mu­lan hei­nä­pel­lol­la hikoil­tiin ja ila­koi­tiin. Pap­pa oli niit­tä­nyt pel­lot hevo­sen vetä­mäl­lä niit­to­ko­neel­la. Ja sil­loin oli pap­pa­kin ilman pai­taa! Aurin­gon paah­ta­mal­la nii­tyl­lä. Jos ei lät­sä, niin kan­kai­nen nenä­lii­na nur­kis­taan sol­mul­la, oli pääs­sä. Suo­ja­si aurin­gol­ta ja imi hikeä. Kui­vu­nut hei­nä ajet­tiin hara­va­ko­neel­la kar­rel­le. Sii­tä oli mies­ten help­po han­go­ta hei­nät sei­päil­le. Tai, hel­pol­ta se lap­ses­ta näyt­ti raa­vai­den mies­ten teke­mä­nä! Me lap­set hara­voim­me tätien kans­sa jäl­keen jää­vät hei­nät “sei­väs­tä­jil­le”. Aikui­set hikoi­li­vat, lap­set ilakoivat.

Juo­mis­ta piti niit­ty­väel­le tie­ten­kin olla. Hui­tu­pää­lä­ri ja kah­den lit­ran koti­kal­ja­pul­lo oli­vat ojas­sa pysyäk­seen kyl­mi­nä. Myös vet­tä juo­tiin puh­das­ve­ti­ses­tä ojas­ta. Sii­nä istut­tiin sakil­la ojan­pien­ta­reel­la tauol­la vir­kis­täy­ty­mäs­sä. Jori­noi­tiin jon­nin­jou­ta­via. Aikui­set kiusot­te­li­vat mei­tä lap­sia ja päin­vas­toin. Oli mukavaa.

Kah­vin tuo­ja oli enem­män, kuin ter­ve­tul­lut. Niit­ty­kah­vet nau­tit­tiin myös ojan­pien­ta­reel­la tai ladon kyn­nyk­sel­lä. Näin jak­set­tiin päi­vä ja oli­pa leuh­kaa läh­tiis­sä kat­sel­la kui­vu­maan jää­viä hei­nä­sei­päi­tä ja puh­tai­ta pien­ta­rei­ta! Jat­kos­sa­kin pou­taa toi­vot­tiin. Ja hel­le­kin sai olla, pää­asia ettei­vät hei­nät kastuisi!

Niit­ty­vä­ki pala­si mum­mu­laan ja joka sork­ka juok­si jokeen uimaan. Räis­kit­tiin vet­tä ja kil­voi­tel­tiin puo­mil­le uin­nis­sa. Sin­ne jäi hiki ja väsy Iijo­keen aikui­sil­ta­kin. Setä vei hevo­sen­kin uimaan. Rat­sas­ti uljaas­ti veteen, ja voi kuin­ka hevo­nen­kin naut­ti vil­voit­ta­vas­ta vedes­tä! Sit­ten pääs­tiin­kin mum­man ruokapöytään.

Eivät aikui­set mie­les­tä­ni valit­ta­neet kuu­muut­ta, aina­kaan las­ten kuul­len. Oli­vat hyvil­lään, kun hei­nän­te­ko pou­taa riit­ti. Elä­män­me­no on niis­tä ajois­ta tähän päi­vään pal­jon muut­tu­nut. Ei ole enää nii­tä ras­kai­ta aska­rei­ta ulko­na niin pal­jon. Koneel­lis­tu­mi­nen on mah­dol­lis­ta­nut maa­ti­loi­den muut­tu­mi­sen suu­rik­si tuo­tan­to­lai­tok­sik­si. Hei­nä­työt teh­dään ilmas­toi­duis­sa trak­to­reis­sa rok­kia kuun­nel­len. Pan­naan hei­nät suo­raan muo­vi­pa­ket­tiin. En kui­ten­kaan tar­koi­ta, että vil­je­li­jät meil­le hel­pos­ti lei­pää teke­vät. En. Töi­tä riit­tää öitä myö­ten! Hei­nän­te­ko roman­tiik­kaa näkee enää vain Suo­mi Filmeissä.

Ja taas hel­teis­tä kesää odot­ta­maan, kuka­pa se kylmää…

Renttahelekku