Päät­tä­jäl­tä: Monen­lai­sia poliitikkoja

Tei­jo Liedes.

Ihmi­siä kan­nus­te­taan löy­tä­mään oma ehdok­kaan­sa alue- ja kun­ta­vaa­lis­sa vaa­li­ko­nei­den avul­la. Koe­tan hah­mo­tel­la nyt toi­sen­lais­ta, vähän teo­reet­ti­sem­paa ja syväl­li­sem­pää, tapaa löy­tää se ehdo­kas, jol­le kal­liin äänen­sä voi­si antaa.

Täl­lai­nen tar­kas­te­lu vaa­tii äänes­tä­jäl­tä enem­män pereh­ty­mis­tä ehdok­kaan­sa ede­sot­ta­muk­siin kuin vaa­li­ko­nei­den selaa­mi­nen. Eikä tämä tar­kas­te­lu ole täy­del­li­nen ja ainoa oikea.

Polii­ti­kot voi­si jakaa esim. nel­jään ryh­mään. Täl­lai­nen luo­kit­te­lu on aina teo­reet­ti­nen ja ehkä jopa vaa­ral­li­nen­kin sii­nä mie­les­sä, että erit­täin har­va polii­tik­ko kuu­luu vain johon­kin yhteen ryh­mään. Parem­min­kin on kyse jat­ku­mos­ta puo­lueus­kol­li­sis­ta popu­lis­tei­hin ja egois­teis­ta alt­ruis­tei­hin. Mut­ta aja­tuk­sia herät­tä­vää täl­lai­nen tar­kas­te­lu on.

Puo­lueus­kol­li­suus on sinän­sä hyvä asia, jos se perus­tuu puo­lu­ees­sa yhdes­sä sovit­tui­hin arvoi­hin ja on nii­den poh­jal­ta ja oman ajat­te­lun tulok­se­na raken­tu­nut kuva sii­tä, miten asiat ovat kehit­ty­neet pis­tee­seen, jos­sa ollaan, ja miten nii­den pitäi­si kehit­tyä tule­vai­suu­des­sa. Puo­lueus­kol­li­suus on toi­saal­ta erään­lais­ta sokeut­ta, jos se perus­tuu vain sii­hen, että puo­lue ohjeis­taa mitä ja miten polii­ti­kon pitää asiois­ta aja­tel­la. Puo­lueus­kol­li­suus voi pahim­mil­laan joh­taa mas­sa­liik­kei­siin, jois­sa ihmis­ten oma ajat­te­lu käy mah­dot­to­mak­si, tai aina­kaan sitä ei suvai­ta. Puo­lue on par­haim­mil­laan hyvä tuki ja demo­kra­tian takaa­ja, jos se antaa jäse­nil­leen myös ajat­te­lun vapau­den. Siten myös puo­lu­een itsen­sä muut­tu­mi­nen ajan vaa­ti­mus­ten mukaan on mahdollista.

Tämän jat­ku­mon toi­ses­sa pääs­sä majai­lee popu­lis­ti. Hän kuun­te­lee aina kan­san ään­tä, eli hän on tuu­li­vii­ri, joka pysyäk­seen val­las­sa on val­mis mene­mään aina enem­mis­tön mukaan. Taval­laan hän ei joh­da, vaan hän­tä joh­de­taan – joh­ta­ja­na täs­sä tapauk­ses­sa on ylei­nen mie­li­pi­de. Kuten tun­net­tua ylei­nen mie­li­pi­de on puo­les­taan var­sin hel­pos­ti muo­kat­ta­vis­sa pro­pa­gan­dan avul­la. Ja vaa­ral­li­sel­la tiel­lä ollaan, jos val­lan saa popu­lis­ti, jol­la ei sit­ten ole­kaan toi­mis­saan muu­ta vii­saut­ta kuin pysyä val­las­sa mah­dol­li­sim­man pit­kään. Popu­lis­tien joh­dol­la yhteis­kun­ta on vaa­ras­sa ajau­tua vas­tak­kai­na­set­te­luun, jos­sa yhteis­kun­ta­rau­ha rik­koon­tuu. Koko­nai­nen puo­lue­kin voi har­joit­taa popu­lis­tis­ta poli­tiik­kaa val­lan tavoittelussaan.

Toi­sen jat­ku­mon toi­ses­sa pääs­sä on alt­ruis­ti. Hän kyl­lä toi­saal­ta kuun­te­lee myös kan­san ään­tä ja pysyy siten ajan her­mol­la sii­tä, mitä maa­il­mas­sa tapah­tuu, mut­ta hän toi­mii ihmis­ten par­haak­si. Hän kyke­nee sivis­tyk­sen­sä ansios­ta ajat­te­le­maan itse ja raken­ta­maan oman maa­il­man­ku­van­sa ja ohjel­man­sa, jon­ka hän tar­jo­aa kan­sal­le vaa­leis­sa hyväk­syt­tä­väk­si. Tuon ohjel­man­sa eteen hän on val­mis työs­ken­te­le­mään, kos­ka hänel­lä on tie­toon ja tun­tee­seen perus­tu­va käsi­tys sii­tä, että ohjel­ma on kaik­kien ihmis­ten kan­nal­ta paras mah­dol­li­nen. Tie­tys­sä mie­les­sä tämä vaa­tii polii­ti­kol­ta uhrau­tu­mis­ta ja ihan­teel­li­suut­ta, mut­ta hänen täy­tyy olla val­mis myös muut­ta­maan ohjel­maan­sa, jos todel­li­suu­des­ta tulee uut­ta tietoa.

Tämän jat­ku­mon toi­ses­sa pääs­sä on egois­ti, joka lopul­ta ajaa vain omaa tai ryh­män­sä etua. Tuo etu voi olla talou­del­li­nen hyö­ty, mut­ta se voi olla muu­ta­kin, esi­mer­kik­si arvos­tus­ta, val­taa, huo­mion­ha­kui­suut­ta, itse­kes­keis­tä halua olla huo­mion kes­ki­pis­tee­nä. Äärim­mil­lään egois­mi joh­taa poli­tii­kas­sa oppor­tu­nis­miin, eli sii­hen, että toi­min­nan perim­mäi­nen tavoi­te on aina oma etu. Oppor­tu­nis­tis­sa on usein jopa nar­sis­ti­sia piirteitä.

Näin saam­me aikaan neli­ken­tän: Sijoi­te­taan vaa­ka-akse­lil­le toi­seen pää­hän egois­ti ja toi­seen pää­hän alt­ruis­ti. Sit­ten voim­me sijoit­taa pys­ty­ak­se­lil­le toi­seen pää­hän popu­lis­tin ja toi­seen pää­hän puo­lueus­kol­li­sen. Akse­lien kes­ki­pis­tees­sä on erään­lai­nen nol­la­pis­te, jos­sa polii­tik­ko sulau­tuu polii­tik­ko­jen har­maa­seen mas­saan. Tähän neli­kent­tään äänes­tä­jä voi sit­ten sijoit­taa ehdok­kaan, jota aikoo äänes­tää. Tai sit­ten voi­kin pää­tyä toi­seen ehdokkaaseen.

Polii­tik­ko­jen oli­si itsen­sä­kin hyvä välil­lä kat­soa pei­liin edel­lä hah­mo­tel­lun tyyp­pi­sen neli­ken­tän avulla.

Tei­jo Lie­des, Iin kun­nan­hal­li­tuk­sen pj., Vasemmisto