Seuraan huolestuneena alueemme alakoululaisten hyvinvointia. Ei voi olla niin, että pieni lapsi värisee pelosta astellessaan koulun porteista sisään maailman turvallisimpaan paikkaan, suomalaiseen alakouluun. Tuo lapsi, joka aikaisemmin oli täynnä tarmoa tutustua uusiin ihmisiin ja oppia uutta.
Ajattelen, että peruskoulun tärkein tehtävä on antaa jokaisen lapsen kasvaa itsevarmaksi, osaavaksi ja sosiaaliseksi omaksi itsekseen. Sellaiseksi, joka epäonnistumisien ja kaatumistenkin jälkeen luottaa siihen, että voi yrittää uudelleen. Aikuisten tukiessa lapsi uskaltaa nujertaa pelot ja tietää, että on aina tarpeeksi hyvä.
Mieltäni järkyttää ajatella, että joidenkin lasten ja vanhempien kokemukset koulusta ovat päinvastaiset. Arkea varjostaa jatkuva pelko siitä, ettei lasta kohdata tasavertaisesti tai vanhempien huolet lakaistaan maton alle vähättelevään sävyyn.
Ajassamme on jo aivan liikaa pelkoa ja huolta tulevaisuudesta. Emme saa tukahduttaa lapsia puhumattomuuden kulttuuriin tai pelon ilmapiiriin. Emme halua luoda ympäristöä, jossa vain kovuudella ja välinpitämättömyydellä pärjää. Oppilaan pahoinvointi koulussa ei ole vain hänen, vaan myös vanhempien, sisarusten ja muiden läheisten huoli.
Olen itsekin tuleva luokanopettaja ja tiedän, millaisten haasteiden kanssa opettajat painivat. Tänä päivänä opettajan työ ei ole vain opettajan työtä. Nykypäivän luokanopettaja toimii myös erityisopettajana, psykologina ja sosiaalityöntekijänä. Ei voi kuitenkaan olla niin, että ensimmäisinä kärsijöinä opettajien suhteettoman suuresta työtaakasta ovat oppilaat. Työkuormituksenkaan taakse ei voi loputtomiin piiloutua.
Jatkuvalla oppilaisiin kohdistuvalla vähättelyllä täytyy olla juurisyitä myös muualla. Tällaisissa tilanteissa olisi käytävä vakava, koulun toimintatapoihin ja ‑kulttuuriin perusteellisesti pureutuva keskustelu.
Kaikkien lasten kanssa työskentelevien tulisi alati muistaa esimerkillä opettamisen voima. Mallioppimista ei tapahdu vain rajatulla alueella luokkahuoneessa, vaan lapset ammentavat omiin keinovalikoimiinsa myös tapoja, joilla vaikeita asioita ja tilanteita käsitellään koulussa. Meillä ei ole varaa talloa yhdenkään lapsen itsetuntoa tai antaa tilaa vääristyneille ja vahingollisille toimintamalleille.
Tommy Tabermann sanoittaa asian koskettavasti ja kauniisti runossaan
Elinehto:
Kaikkea saa tehdä. Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto:
Värisevää sielua ei saa tallata.
Muistetaan tämä niin oppilaiden, opettajien kuin meidän kaikkien kohdalla. Ei tallota epävarmoja, hyväksyntää vailla väriseviä sielujamme. Kohdataan toisiamme vahvistaen ja korjaten, ei rikkoen.
Eveliina Leskelä, kaupunginvaltuutettu, sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäsen, Keskusta