Har­taus: Oi yhteyt­tä kaik­kein pyhien

Pek­ka Soronen.

Kirk­koon saa­puu hil­jai­sia, tum­miin pukeu­tu­nei­ta ihmi­siä. On alka­mas­sa hau­ta­jai­set. Arkus­sa lepää rakas lähei­nen, suku­lai­nen ja ystävä.

Lähim­pien mie­les­sä on surua ja kai­paus­ta ja samal­la kii­tol­li­suut­ta yhdes­sä ele­tys­tä elä­män­mat­kas­ta. Hänet siu­na­taan, lau­le­taan loh­dut­ta­via vir­siä ja hänet kan­ne­taan kirk­ko­maa­han. Kukat ja kynt­ti­lät jää­vät kau­nis­ta­maan hautasijaa.

Pyhäin­päi­vä­nä monet lähei­sen menet­tä­neet tule­vat kirk­koon uudel­leen. Sil­loin palaa muis­ti­ku­va­na myös tuo hau­ta­jais­ten siu­naus­het­ki ja tun­nel­ma. Kir­kois­sa lue­taan pyhäin­päi­vä­nä kaik­kien pois­nuk­ku­neit­ten nimet ja syty­te­tään heil­le muis­to­kynt­ti­lä. Liek­ki ker­too kai­pauk­ses­ta mut­ta myös ja ian­kaik­ki­sen elä­män toivosta.

On luon­nol­lis­ta että kuo­lem­me, kun tulem­me van­hoik­si. Nuo­ren kuo­le­maa on vai­kea ymmär­tää. Sil­loin kyse­lee ja kapi­noi. Kui­ten­kin lähes aina pois­läh­tö tulee yllätyksenä.

Lähei­sen men­tyä koem­me kipeäs­ti elä­män katoa­vai­suu­den. Psal­mis­sa tätä kuva­taan: “Me katoam­me kuin uni aamun tul­len” tai aikam­me on lyhyt. Iain­kaik­ki­suu­den taus­taa vas­taan aikam­me on lyhyt. Mei­tä keho­te­taan saa­maan “vii­sas sydän”. Pit­kä­kin elä­mä tun­tuu, että se on kulu­nut nopeasti.

Raa­ma­tus­sa on pal­jon loh­dut­ta­via ja toi­voa anta­via sano­ja. Kuo­le­man edes­sä voi olla tur­val­li­sel­la mie­lel­lä kun on tur­va Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Hän, Kris­tus Jee­sus on voit­ta­nut kuo­le­man kau­his­ta­van mah­din. Loh­dul­li­set ovat ne sanat jot­ka evan­ke­liu­mis­sa sano­taan. Jee­sus sanoo: “Minä olen ylös­nouse­mus ja elä­mä, joka minuun uskoo saa elää vaik­ka kuoleekin”.

Tääl­lä ajas­sa on koet­tu yhteyt­tä, rak­kaut­ta ja monia mui­ta tun­tei­ta, jot­ka jää­vät kau­nii­na muis­toi­na elä­mään läheis­ten mie­liin. Pois­nuk­ku­neen kans­sa on koet­tu yhteyt­tä, joka on muo­dos­tu­nut yhtei­sis­tä kes­kus­te­luis­ta, teke­mi­sis­tä ja har­ras­tuk­sis­ta. Monis­ta asiois­ta on pitä­nyt luo­pua, se on teh­nyt kipe­ää. Elä­mä voi aluk­si tun­tua tyh­jäl­tä, elä­mä on menet­tä­nyt pal­jon merkitystä.

Elä­mä on jat­ku­nut tämän mene­tyk­sen kivun kans­sa. Välil­lä suru on ollut voi­mak­kaam­pi, toi­si­naan hel­pom­pi kan­taa. Aika muut­taa surua. Pik­ku­hil­jaa suru muut­tuu loh­dut­ta­vak­si muis­tok­si kuol­lees­ta ihmi­ses­tä. Lähei­sen sanat, aja­tuk­set ja teot palaa­vat suri­jan mie­leen. Ne anta­vat loh­tua ja voi­maa jat­kaa elä­mää mene­tyk­sen kans­sa pel­kää­mät­tä edes­sä olevaa.

Kuo­le­ma ei ole lopul­li­nen ero pois­nuk­ku­nees­ta kris­til­li­sen uskon mukaan. Kris­tuk­seen usko­va saa nuk­kua kuin uneeen, jos­ta ker­ran herä­tään uudes­sa osas­sa kirk­kau­des­sa ajan­ra­jan tuol­la puo­lel­la. Sii­nä osas­sa ollaan enkel­ten kal­tai­sia. Kirk­kau­des­sa ei tun­ne­ta kipua, ei kuo­le­man pelkoakaan.

Pek­ka Soro­nen, Iin seu­ra­kun­nan kappalainen