Har­taus: Mitä tie­dän rakkaudesta?

Jaak­ko Tuisku.

Sun­nun­tai­na 14.2.2021 vie­te­tään sekä las­kiais­sun­nun­tai­ta että ystä­vän­päi­vää. Näi­tä kum­paa­kin päi­vää yhdis­tää rakkaus.

Kun puhu­taan rak­kau­des­ta, toi­nen muis­te­lee ensi­rak­kaut­taan, toi­nen ajat­te­lee Juma­laa. Rak­kaus on kuin yksi suu­ri läh­de, joka näyt­täy­tyy elä­mäs­sä eri­lai­si­na vir­toi­na. Toi­saal­la se on kuin joki, toi­saal­la kuin sade. Rak­kau­del­la on mon­ta nimeä.

Rak­kau­den ensi kos­ke­tus tapah­tuu suh­tees­sa van­hem­piim­me. Vau­voi­na ja lap­si­na haem­me van­hem­mil­tam­me tur­vaa. Sil­loin kädet ovat evan­ke­liu­mim­me. Niis­sä on kaik­ki. Tur­van hake­mi­nen kul­kee muka­nam­me läpi elä­mäm­me. Haem­me ihmi­siä, jot­ka oli­si­vat tur­val­li­sia. Hakeu­dum­me ihmis­ten seu­raan, jos­sa voi kokea hyväk­sy­tyk­si tule­mi­sen ja lämmön.

Rak­kau­des­sa maa­il­ma on tun­te­nut monia vii­sai­ta opet­ta­jia. Eivät he ole vain suu­ria guru­ja, vaan niin usein lähei­siä, kaik­kien tun­te­mia ihmi­siä. Rak­kau­den opet­ta­ja on se puo­li­so, joka kuun­te­lee ja antaa tilaa. Rak­kau­den opet­ta­ja on lap­si, joka huu­ta­mi­sen­kin ja rii­dan jäl­keen tulee syliin.

Elä­mä on opet­ta­nut, että ihmis­ten maa­il­mas­sa rak­kaus on teko­ja. Se vaa­tii teko­ja. Rak­kaus tapah­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Rakas­ta­mi­nen on monel­la tapaa myös tai­to, jota voi oppia. Kuin­ka otan huo­mioon toi­sen tai toi­set, kuin­ka ker­ron tun­teis­ta­ni, miten ilmai­sen itseä­ni, miten näy­tän toi­sel­le, että hän on arvo­kas ja tärkeä.

Tapa­sin maa­nan­tai­na seu­ra­kun­ta­lai­set, jot­ka asu­vat naa­pu­rei­na. Oli upe­aa kuul­la, miten ystä­vyys näkyi joka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä huo­len­pi­to­na, jut­tuseu­ra­na, kaup­pa-apu­na, sii­vous­a­pu­na. Ystä­vyys on suu­ri kii­tol­li­suu­den aihe. Vai­mo­ni sai jou­lun alla kuk­ka­lä­he­tyk­sen ystä­väl­tään pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta. Hän oli aivan häkel­ty­nyt tuos­ta muistamisesta.

Jos­kus rak­kaut­ta koe­tel­laan tiu­kois­sa pai­kos­sa. Vaik­ka luki­sin kai­ken tie­don rak­kau­des­ta, niin sil­ti tiu­kan pai­kan tul­leen stres­sis­sä ja uhat­tu­na, käyt­täy­dyn huo­nos­ti. Siir­rän pahan olon seu­raa­val­le. Täs­sä ajat­te­len Jee­sus­ta, joka otti itse kan­taak­seen sen kär­si­myk­sen, joka täs­sä maa­il­mas­sa kär­si­tään ja siir­re­tään aina seu­raa­val­le kär­sit­tä­väk­si. Jee­sus kan­toi viham­me, Jee­sus ei kos­ta­nut. Las­kiai­ses­ta alkaa uhri­tie. Tie, jol­la Jee­sus alen­taa itsen­sä nos­taak­seen meidät.

Oli­si­ko elä­män suu­rin asia tul­la rakas­te­tuk­si? Jos se oli­si­kin se mikä meis­tä muis­tet­tai­siin. Ei yli­työ­tun­neis­ta tai tulok­sis­ta, vaan sii­tä vain, että on tul­lut rakas­te­tuk­si. Sil­loin voi­si aja­tel­la, että elä­mä on saa­nut merkityksen.

Rak­kaus on meis­sä jokai­ses­sa asu­va omi­nai­suus. Se on kuin sisin, jon­ka ympä­ril­lä elä­mäm­me taval­la tai toi­sel­la pyö­rii. ”Mut­ta minul­ta puut­tui­si rak­kaus, en oli­si mitään” – sanoo Raa­mat­tu. Toi­sin päin se oli­si, jos minul­la oli­si rak­kaus, oli­sin kaik­ki – minul­la oli­si kaik­ki. Eikö rak­kau­den sil­loin pitäi­si olla elä­mäm­me suu­rin pää­mää­rä ja tarkoitus.

Juma­la on, että jokai­nen sai­si kokea elä­mäs­sään rak­kau­den. Juma­la on rakkaus.

Jaak­ko Tuis­ku, Hau­ki­pu­taan kirkkoherra