Har­taus: Mik­si Juma­la syn­tyi ihmiseksi?

Jaak­ko Tuisku.

Kari Kuu­la on mie­les­tä­ni hie­nos­ti kir­joit­ta­nut sanoik­si sen, mik­si Juma­la syn­tyi ihmi­sek­si. Kuu­lan mukaan vain toi­sen ihmi­sen kans­sa voin pääs­tä todel­li­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Elot­to­man esi­neen kans­sa vuo­ro­vai­ku­tus on yksi­puo­lis­ta. Lem­mik­kie­läi­men kans­sa jo vähän enem­män. Toi­sen ihmi­sen kans­sa voin jakaa kui­ten­kin mel­kein mitä vain. Jee­sus syn­tyi ihmi­sek­si, jot­ta voim­me pääs­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen hänen kanssaan.

Kirk­koi­sä Augus­ti­nuk­sen kir­joi­tuk­sis­sa tämä ihmi­syy­den aja­tus saa vie­lä­kin syvem­män mer­ki­tyk­sen: me juh­lim­me Her­ran ihmi­sek­si syn­ty­män päi­vää, emme Juma­lak­si syn­ty­mi­sen het­keä. Juh­lim­me päi­vää, jona hän tuli samaan aikaan kans­sam­me: näky­mä­tön teh­tiin näky­väk­si, jot­ta me pää­si­sim­me näky­väs­tä maa­il­mas­ta näkymättömään.

Jou­lu ker­too sii­tä, kun juma­lal­li­nen mur­tau­tuu tähän maa­il­maan. Jou­lue­van­ke­liu­min tapah­tu­mat kuvaa­vat sitä, kuin­ka Juma­la koh­taa ihmi­sen. Juma­la antaa meil­le kas­vot. Juma­la ei ole vain raha, Juma­la ei ole pel­tiä eikä tiil­tä, ei toi­vei­dem­me tynnyri.

Jou­lue­van­ke­liu­mis­sa Juma­la ja ihmi­nen koh­taa­vat. Sii­nä Juma­la ei koh­taa eri­tyi­siä ihmi­siä, eri­tyi­siä hen­ki­löi­tä eri­tyi­si­ne sta­tuk­si­neen ja elä­mi­neen. Jou­lue­van­ke­liu­mi ker­too, miten Juma­la mur­tau­tuu ihmi­sen elä­mään alhaal­ta käsi. Neit­syt tulee ras­kaak­si. Pai­me­net todis­ta­vat enke­li­jou­kon ilmoi­tus­ta. Juma­lan Poi­ka saa vuo­teek­seen eläin­ten kau­ka­lon. Jou­lue­van­ke­liu­mi palaut­taa ihmi­sen mit­toi­hin­sa. Vaik­ka meil­lä on suu­ri teh­tä­vä maa­il­mas­sa, emme ole sen todel­li­sia her­ro­ja ja val­tioi­ta. Sik­si enke­lit­kin julis­ti­vat, että Juma­lan on kun­nia kor­keuk­sis­sa – ei ihmisellä.

Jou­lu kut­suu Juma­lan yhtey­teen joka päi­vä. Jou­lun sei­mes­sä Juma­la antaa meil­le ihmi­sen kas­vot. Mut­ta se tar­koit­taa myös muu­ta­kin. Juma­la halu­aa vas­ta­ta meil­le. Hän pys­tyy kuu­le­maan mei­tä, kos­ka hänel­lä on ihmi­sen kor­vat. Hän on lau­pias meil­le, kos­ka hänel­lä on ihmi­sen sydän. Hän on se joka voi täyt­tää tyh­jyy­teem­me ja kaipauksemme.

Mik­si Juma­la syn­tyi ihmi­sek­si? Vas­taus on pysäyt­tä­vän yksin­ker­tai­nen. Mei­dän tähtemme.

Juma­la syn­tyi ihmi­sek­si, kos­ka me ihmi­set eläm­me vas­ta­koh­dis­ta. Emme täy­ty saman­lai­suu­des­ta, vaan vas­ta­koh­dis­ta. Vak­ka etsii kant­ta, suo­ra mut­kaa, vää­rä oike­aa, syn­ti vapau­tus­ta, ongel­ma rat­kai­sua, alem­muus hyväk­syn­tää, vaja­vai­suus rak­kaut­ta. Näis­sä vas­ta­koh­dis­sa jou­lue­van­ke­liu­mi puhut­te­lee ihmi­syy­den jokais­ta sopukkaa.

Juma­la syn­tyi ihmi­sek­si, kos­ka halusi teh­dä hei­kos­ta voi­mak­kaan, kar­koi­te­tus­ta vapau­te­tun, hylä­tys­tä kutsutun.

Jaak­ko Tuis­ku, kirk­ko­her­ra, Hau­ki­pu­taan seurakunta