Korona-aikana olen kuullut paljon puheenvuoroja ja lukenut kirjoituksia siitä, kuinka tämä aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Sen totaalisuus pakottaa miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
Oma sosiaalinen mediani on täyttynyt kuvista, joissa opetellaan uusia taitoja ja palataan jonkinalaisten perusasioiden äärelle. Iloitaan uusista ruokaresepteistä, sohvalta tehdyistä nokkahuilukonserteista, ajatusten vaihtamisesta videpuheluin ystävien kanssa ja kesän merkeistä, noin esimerkiksi.
Eräänä iltana tiukkojen rajoitusten vielä ollessa voimassa olin Virpinimiessä ensimmäistä kertaa skeittilaudan kanssa ja yritin opetella laudan päällä pysymistä. Puolisoni yritti ohjeistaa, oli aurinkoinen sää ja oma, välillä kovin epätoivoinen yrittäminen, nauratti. Olisi saattanut jäädä tämäkin tekemättä ellei pitkiksi illoiksi olisi ollut pakko yrittää keksiä jotain muutakin tekemistä kuin Netflixin tuijottaminen.
Etenkin koronatilanteen alussa yhteiskunnallinen keskustelu pyöri paljon talouden ympärillä. Talouden asiantuntijoita ja filosofeja pyydettiin kommentoimaan, mikä on yksittäisen pelastetun ihmisvuoden hinta. Pystyikö merkitykselliselle elämälle, ja kuka sen määrittelisi, laittamaan jonkinlaista hintalappua? Oli kuitenkin myönnettävä, että viruksen leviämistä ei voitu ulkoistaa johonkin ”noihin toisiin”. Se oli levinnyt kaiken kaikkiaan liikematkustamisen ja massaturismin vuoksi, oltiin monella tapaa talouden ytimessä.
Useat kenttätyöntekijät kertoivat kokemuksistaan. Näyttäisi siltä, että päihde- ja mielenterveysongelmat kasaantuisivat, haasteet perheissä kasvaisivat. Tarvittaisiin aiempaa puuttumista, enemmän resursseja, lisää tukiverkostoja. Se olisi kaikkien yhteinen etu.
Minneapoliksessa tapahtunut tummaihoisen George Floydin kuolema, joka johtui poliisista, on saanut koronarajoituksista huolimatta Yhdysvalloissa ihmiset kaduille. Kuinka kauan rakenteellista syrjintää, joka pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan, tulisi vielä sietää?
Kun rajoituksia on pikkuhiljaa alettu purkaa, olen ollut valtavan liikutuksen partaalla monta kertaa. Ystävän näkeminen ihan siinä vieressä pitkän tauon jälkeen tai jumalanpalveluksen pito Haukiputaan kirkossa niin, että seurakuntalaiset saavat olla läsnä, ovat olleet vavisuttavia kokemuksia. Jokin katoamaton, itseä ja tilannetta suurempi, saa liikutuksen liikkeelle. Skeittilaudalla tasapainoiluni on saanut myös paljon tapahtumaa suuremmat mittasuhteet.
Olen pohtinut, kuinka voisin säilyttää uteliaan asenteen tästä eteenkinpäin. Kuinka voisin muistaa kaikessa tekemisessäni ja kohtaamisissani elämän haurauden, mutta myös jokaisen elämän arvokkuuden ja ainutkertaisuuden? Suoritinko arkeani jokin tietty ajatus mielessäni vai otinko aikaa haastaakseni itseäni, tutkiakseni, ottaakseni selvää ja toimiakseni yhteiseksi hyväksi? Katoamattomat aarteet on vahvasti uskoon liittyvä termi. Sen merkkinä on kuitenkin ehtymättömät varastot kaikkien yhteiseksi hyväksi, jaettavaksi tehdyt, olennaista kaikissa hetkissä kirkastavat.
Nuusa Niskala
seurakuntapastori
Haukiputaan seurakunta