Har­taus: Vas­tuu luomakunnasta

Pie­ni poi­ka kan­toi ker­ran muka­naan eväs­nyyt­tiä. Sii­hen oli äiti lait­ta­nut vii­si lei­pää ja kak­si kalaa. 

Eväät oli tar­koi­tet­tu pojan omaan vat­saan. Sil­ti poi­ka ajat­te­li: ”Tääl­lä nii­tyl­lä on pal­jon näl­käi­siä. ” Hän näki ihmis­ten huolet.

Poi­ka toi­mi. Hän etsiy­tyi Jee­suk­sen, Vapah­ta­jan lähei­syy­teen. Juma­lan Poi­ka voi­si siu­na­ta ja jakaa hänen eväis­tään nälkäisille. 

Vie­täm­me kevään juh­la-aikaa. Vap­pu­mun­kit ja simat muis­tut­ta­vat kevään per­he­ko­koon­tu­mi­sis­ta koro­nan keskellä.

Onko kokoon­tu­mi­sis­sa hyvä olla. Koh­taam­me­ko toi­sem­me lap­sen kal­tai­sen uskon kaut­ta. Onko meil­lä pie­nen pojan miel­tä. Tulee­ko mei­dän kaut­tam­me toi­set ravi­tuik­si. Kuun­te­lem­me­ko toisiamme. 

Mei­dän keväi­den juh­lis­sa on mon­ta ker­taa lau­let­tu virt­tä ”kuin oksat vihan­noi­vat vain puus­sa pysyen, niin tois­ten kans­sa yhteen on luo­tu ihminen”.

Koh­taa­mi­set toteu­tu­vat aidoim­min sil­loin, kun pie­nin­kin tulee kuul­luk­si. Jee­sus muis­tut­ti mon­ta ker­taa mei­tä ihmi­siä, että ensim­mäi­set tule­vat vii­mei­sek­si ja vii­mei­set ensim­mäi­sek­si. Sik­si kan­nat­taa kuun­nel­la pie­nen pojan tai tytön ääntä.

Miten me huo­mioim­me toi­sem­me. Onko yhtei­set het­ket raken­ta­mas­sa luo­ma­kun­taa. Sii­hen kuu­luu usein huo­maa­mi­nen. Lai­naa­ma­ni vir­si muis­tut­taa vie­lä: ” Voi itsek­kyys ja kii­re, niin mei­dän sokais­ta, ettem­me lain­kaan huo­maa läheis­ten tar­pei­ta; rukoil­la sil­loin saam­me, työn pai­neet kuor­mat jaam­me Kris­tuk­sen hoivassa,”

Mat­ti Kin­nu­nen, kap­pa­lai­nen, Iin seurakunta