Har­taus: Toi­voa toi­vot­to­muu­den keskellä

Kat­ri Tuomiharju.

Eläm­me hyvin epä­var­mo­ja aiko­ja. Tus­kin kovin­kaan monen sydän on jää­nyt kyl­mäk­si, kun olem­me vii­me viik­koi­na seu­ran­neet some­ka­na­vien uutis­vir­taa. Kuvat sodan run­te­le­mas­ta Ukrai­nas­ta pysäyt­tä­vät. Jul­ma ja täy­sin oikeu­de­ton väki­val­ta viat­to­mia ihmi­siä koh­taan ei mah­du ihmis­ta­jun­taam­me. Venä­jän sota­toi­met Ukrai­naan on glo­baa­lis­ti tuomittu.

Pit­kään jat­ku­nut rau­han­ai­ka on päät­ty­nyt. Sota on tul­lut kes­kel­lem­me. Lähim­mäi­sen hätä on tul­lut lähelle.

Monil­la meis­tä suo­ma­lai­sis­ta­kin on ystä­viä tai suku­lai­sia Ukrai­nas­sa. Osa on jopa täyt­tä­nyt auton­sa avus­tus­tar­vik­keil­la ja aja­nut aina Ukrai­nan rajal­le saak­ka vie­mään apua ja hake­maan tut­ta­vi­aan tur­vaan tän­ne Suo­meen. Luke­mat­to­mat ihmi­set ovat lah­joit­ta­neet hätä­apu­tar­vik­kei­ta tai talou­del­lis­ta tukea sodas­ta kär­si­vien ukrai­nan­lais­ten aut­ta­mi­sek­si. Ihmis­ten halu aut­taa on ollut ennen näke­mät­tö­män suur­ta! Yhtei­nen hätä yhdistää.

Kir­kon ulko­maa­na­vus­ta ker­ro­taan, että avus­tus­ke­räys ukrai­na­lais­ten konflik­tis­sa kär­si­nei­den aut­ta­mi­sek­si on tuot­ta­nut jo nyt 2,5 milj. euroa. Sum­ma vie­lä­pä monin­ker­tais­tuu, jos ynnä­tään kaik­ki se talou­del­li­nen tuki, jota eri avus­tus­jär­jes­tö­jen kaut­ta on Ukrai­naan vii­me viik­ko­jen aika­na vir­ran­nut. Toki myös avun tar­ve on val­ta­vaa. Ukrai­nan itä­osis­ta sekä Kio­vas­ta paen­nei­ta rapor­toi­daan ole­van jo 1,5 mil­joo­naa vain rei­lun vii­kon aikana.

Luvut ovat hui­mia eikä avun­tar­ve tule var­mas­ti vie­lä pit­kään aikaan hel­pot­ta­maan. Täl­lä­kin het­kel­lä luke­mat­to­mat ukrai­na­lai­set yrit­tä­vät epä­toi­voi­ses­ti hakeu­tua tur­vaan Venä­jän pom­mi­tuk­sil­ta. Kukaan ei tie­dä, mil­loin sota päät­tyy, vai päät­tyy­kö se kos­kaan. Ja vaik­ka sota päät­tyi­si­kin, sodan run­te­le­man maan jäl­leen­ra­ken­ta­mi­nen tulee ole­maan pit­kä ja ras­kas tie Ukrai­nan kan­sal­le, mikä­li he säi­lyt­tä­vät maan­sa itsenäisyyden.

Moni meis­tä kysyy­kin nyt: Mitä minä voin teh­dä? Vas­taus on: Pal­jon­kin! Voit aut­taa kon­kreet­ti­ses­ti osal­lis­tu­mal­la keräyk­siin tava­ra- tai raha­lah­joi­tuk­sin tai toi­mia vapaa­eh­toi­se­na, voit tar­jo­ta kodin tai ystä­vyyt­tä Ukrai­nas­ta Suo­meen paen­neil­le pako­lai­sil­le. Voit olla lähim­mäi­se­nä lähimmäiselle.

Ennen kaik­kea voim­me rukoil­la. Rukous on vah­va ase Pahan val­taa vas­taan, vah­vem­pi kuin ehkä edes ymmärrämme.

Mei­dän tuli­si rukoil­la nyt yhte­nä rin­ta­ma­na rau­han puo­les­ta, ei vain Ukrai­nan kan­san puo­les­ta, vaan koko maa­il­man rau­han puo­les­ta, myös Venä­jän puo­les­ta. Jee­sus itse­kin kehot­ti mei­tä rukoi­le­maan tutun Isä mei­dän rukouk­sen sanoin (Matt. 6:9–13). Sii­hen rukouk­seen kitey­tyy oikeas­taan kaik­ki, mitä tar­vit­sem­me. Sii­nä myös pyy­de­tään omia rik­ko­muk­siam­me anteek­si ja anne­taan anteek­si niil­le, jot­ka ovat mei­tä vas­taan rikkoneet.

Pys­tym­me­kö kos­kaan anta­maan anteek­si Venä­jän hal­lin­nol­le sen jul­maa väki­val­taa Ukrai­nan kan­saa koh­taan? Tus­kin, mut­ta ainut tie sovin­toon on lopul­ta vain rau­han­tie. Viha syn­nyt­tää kat­ke­ruut­ta ja kat­ke­ruus joh­taa kär­si­myk­seen. Kris­tus kär­si, jot­ta meil­lä oli­si sovin­to ihmi­sen ja Juma­lan sekä tois­tem­me välillä.

Onko Ukrai­nan kan­san kär­si­mys se hin­ta, jon­ka me jou­dum­me mak­sa­maan oman pahuu­tem­me täh­den? On aika kään­tää kat­seet koh­ti Kris­tus­ta ja huu­taa yhte­nä rin­ta­ma­na: Her­ra, armah­da mei­tä! Anteek­sian­ta­muk­ses­sa on armo. Armos­sa on sovin­to. Sovin­nos­ta kas­vaa rauha.

Kat­ri Tuo­mi­har­ju, lähe­tys­sih­tee­ri, Kii­min­gin seurakunta