Har­taus: Teh­kää tie Kuninkaalle

Pit­kän tien pääs­sä mök­ki, ikku­nois­ta kajas­taa vähäis­tä valoa. Mum­mo kutoo suk­kaa. Radios­ta kuu­luu jou­lu­lau­lu­ja. Välil­lä van­hus kat­sah­taa tiel­le päin. Tuo­ko­han tämä jou­lu vie­rai­ta yksi­näi­syy­den valok­si? Pak­ka­nen pauk­kuu nur­kis­sa. Edes se pitää seu­raa, ajat­te­lee mummo.

Nuo­ri äiti sin­koi­lee super­mar­ke­tin hyl­ly­jen välis­sä. Aikaa on vähän, lap­set pitäi­si jo hakea päi­vä­hoi­dos­ta. Pit­kä ostos­lis­ta, pitää sitä jou­luk­si lait­taa mon­taa sort­tia, kun tule­vat appi­van­hem­mat­kin syö­mään. Kai­ken täy­tyy olla täy­del­lis­tä, nai­nen ajat­te­lee. Sitä täy­del­li­syyt­tä tämä nuo­ri nai­nen jah­taa kaik­kial­la. Tie­tyn­lai­set vaat­teet, har­ras­tuk­set, äitiys. Olla vai­mo, tytär ja miniä. Nai­sen pääs­sä sume­nee, nis­kan lihak­set ovat kireät.

Toi­nen nuo­ri nai­nen käve­lee kau­pun­gin kes­kus­tas­sa. Hän­tä ei hou­ku­ta kaup­po­jen välk­ky­vät näy­teik­ku­nat. Hän ei var­maan edes näe nii­tä. Hän miet­tii vain mis­tä sai­si seu­raa­van annok­sen ainet­ta, jota keho vaa­tii. Hän tun­tee pie­nen vih­lai­sun rin­nas­saan, kun pään läpi sin­kou­tuu muis­to pie­nes­tä vau­vas­ta. Se oli hänen.

Aske­leet käy­vät kii­vaam­min, hän hen­gäs­tyy lisä­tes­sään vauh­tia. ”Ei! En halua muis­taa!”, hän huu­taa äänettömästi. 

Sai­raa­lan vuo­tees­sa on ihmi­nen. Niin pie­ni ja lai­ha, sikiö­asen­toon käper­ty­nyt, että hän­tä on vai­kea tun­nis­taa pei­ton alta. Mut­ta siel­lä hän on. Ihmi­nen. Muis­ti­sai­raus vei hänet jo vuo­sia sit­ten. Kukaan ei enää käy. ”Mitä sil­le vai­kut­taa mitään puhua, ei se ymmär­rä”, sanoi­vat lap­set. Hänen sil­miin­sä kiho­aa kyy­ne­lei­tä, ei sik­si että hän muis­tai­si, vaan sik­si että vain tun­ne­muis­ti on enää jäljellä. 

Kadul­la sei­soo mies Pelas­tusar­mei­jan jou­lu­pa­dan kans­sa. Kyl­mis­sään hän siir­te­lee jal­ko­jaan ja yrit­tää hymyil­len kiin­nit­tää ohi­kul­ki­joi­den huo­mion. Sil­ti vain har­va antaa lah­jan­sa huo­no-osai­sim­pien hyväksi.

Tämä har­mit­taa mies­tä, vaik­ka hän on itsel­leen luvan­nut olla tuo­mit­se­mat­ta. Anta­koon jokai­nen sen ver­ran kuin on itsel­le mah­dol­lis­ta. Mie­leen nouse­vat kaik­ki vähäi­sim­mät vel­jet ja sisa­ret, likai­sis­sa vaat­teis­saan, yhdes­sä syö­mäs­sä jouluateriaa. 

Tulen tyh­jään kotiin. Teras­sin jou­lu­va­lois­ta tih­kuu asun­toon him­me­ää valoa. Syty­tän pari kynt­ti­lää, nii­den luo­ma läm­min tun­nel­ma tuo minul­le vähän loh­tua. Kau­pois­sa ja radio­ka­na­vil­la rämi­se­vät jou­lu­lau­lut kai­ku­vat pääs­sä­ni lii­an lujaa.

Kel­paa­mat­to­muu­te­ni jäy­tää sisin­tä­ni. Miten Jee­sus voi­si halu­ta kat­soa juu­ri minuun armol­li­sin sil­min? Olen teh­nyt vir­hei­tä, usein, ja tuot­ta­nut pet­ty­myk­siä, monil­le, ja teh­nyt syn­tiä luke­mat­to­min tavoin. 

Juma­la voi tun­tua kau­kai­sel­ta, kun elä­mä on kol­hi­nut, anta­nut isku­ja, lyö­nyt maahan. 

Jee­sus sanoo: ”Tul­kaa minun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uuvut­ta­mat. Minä annan teil­le levon.” Hän ei sano, että tul­kaa minun luok­se­ni te kel­vol­li­set ja kiil­lo­te­tut, puh­taat ja kun­nol­li­set. Hän kut­suu mei­tä kaik­kia reis­sus­sa räh­jään­ty­nei­tä, vir­hei­tä teh­nei­tä, elä­män poluil­la kom­pu­roi­nei­ta lähel­leen. Hän halu­aa rakas­taa, sinuakin.

Eli­na Volo­ti­nen, dia­ko­ni, työ­noh­jaa­ja (Sto­Ry), Iin seurakunta